Avainsana-arkisto: ylämäki

Val di Fiemme ja italiaa Italiassa

Saavuin fillarilla Italiaan viime torstaina, Inssbruckin kautta ylös Brenneroon ja sieltä alas Vipitenoon/Sterzingiin. Seuraavana päivänä kävimme Apukuskin kanssa pientä kielipoliittista kisailua, hän luki kylteistä aina paikkakunnann ensimmäisen nimen ja minä käytin sitä jälkimmäistä, italiankielistä.

Etelä-Tirolissa suurin osa asukkaista on saksankielisiä, koko alue liitettiin Italiaan melko myöhään, ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919. Sitä ennen se oli osa Itävalta-Unkaria. Ja kyllähän Vipitenon pikkukaupunki olikin kuin itävaltalainen kylä, joka tosin tarjoili italialaista ruokaa – onneksi. Totta puhuakseni, aloin jo väsyä nahkahousuihin ja halusin kiihkeästi päästä eteenpäin.

image

Valitsimme Vipitenosta (948 m) Bolzanoon tien SS 508 joka nousee aluksi passo Pennesiin ja laskee sieltä Pennesin solaa pitkin Bolzanoon. Nousu passo di Pennesiin tarkoitti noin 16 km yhtämittaista ylämäkeä, mikä oli täyteen lastatulla Kamelillani melkoinen urakka. Ensimmäiset 7 km olivat haastavimpia, vauhtini oli  5-6 km/h mikä tarkoittaa, että tuulettomalla tiellä ystävälliset kärpäset pörräsivät parvena perässäni. Ylevää. En pystynyt edes juomaan ajaessa, joten pidin aina 2 km välein juomatauon. Ensimmäinen kahvitauko oli jo 7 km jälkeen, heh heh.

Pyöräilin ylös hihattomassa paidassa ja lyhyissä ajohousuissa, huipulla (2211 m) puin irtolahkeet, pitkähihaisen aluspaidan, ajopaidan, sadetakin, huivin ja hanskat, jotta tarkenin syödä pinaattignocchini ulkona. Huipulta alkoikin sitten elämäni pisin lasku, noin 50 km alamäki Bolzanoon (262 m), joka sijaitsee siis lähtöpaikkaamme alempana.

Vaikka Bolzano on Etelä-Tirolin pääkaupunki tuntui minusta että olin saapunut oikeastaan italiaan. Italiainen ystäväni kommetoi tuntemustani huvittuneena, hän sanoi tuntevansa päinvastoin Bolzanossa tuulahduksen Itävaltaa, ”koska kaikki puhuvat saksaa”. Ehkä tuntemukseni tulivat rakennuksista, jotka alkoivat näyttää italialaisilta, alppimajat eivät siellä kukkineet. Ja majapaikkamme Arts hotel huokui selvästi Italiaa ja italiaa.

Bolzanosta etelään lähtee mainio pyöräreitti, joka on ilmeisesti rakennettu osittain vanhan tien päälle. Laskettelin Appianon ja Caldaron viinialueiden kautta Oraan, josta aloitin nousun ylös kohti Val di Fiemmen laaksoa (SS 48). Alkumatkan tienvarrella vuorottelivat omena- ja viinitarhat, omenasatoa oli myös myynnissä tien varren suoramyyntipisteissä. Pyöräretkellä minulla on tapana syödä vähintään omena päivässä, siitä saa kuituja, vettä ja suun makeaksi. Halusin ostaa itselleni yhdeltä kojulta omenan, mutta myymässä ollut tyttö ei missään nimessä halunnut maksua, vaan antaa sen minulle lahjaksi.

Varsinainen pysähdyspaikka oli Fontanefreddessä, Monte Cornon kansallispuistoon vievän tien risteyksessä. Edelläni polkenut Apukuski oli löytänyt hienon macellerian, lihakaupan, jota minä vertaisin lähinnä Stockan herkkuun – en koon vaan valikoiman suhteen. Tai ehkä se Stocka kalpenee tämän rinnalla? Appari oli teettänyt valmiiksi juusto-speck leivät, ne syötyämme pääsimme tutustumaan kellariin, jossa lihat ja makkarat kypsyivät. Harmi, että kuvauskalusto jäi yläkertaan.

image

Val di Fiemmen laakso on tullut tunetuksi pohjoismaisten hiihtolajien keskuksena, siellä on mm. järjestetty MM-kisat kolmesti (1991, 2003, 2013). Predazzossa, jossa vietän parhaillaan poikkeuksellisti kaksi yötä samassa paikassa, on mäkihyppystadion, jonka ohi vie hieno pyörätie Predazzosta Moenaan. Ja ainakin heinäkuisena sunnuntaina pyöräilijöitä oli liikkeellä paljon, niin pershikeä polkevia lycra-Lasseja kuin ruutupaidoissaan fiilisteleviä pariskuntia ja ryhmiä. Kaikki mahtuu 🙂

 

Sain vinkin, että alueelle tyypillistä PUZZONE juustoa saisi osuuskunnan myymälästä Predazzosta, ja googlen avulla löysinkin osoiteen. Kotisivuilla kerrottiin, että sunnuntaisin liike on auki vain iltapäivällä, no mikäs siinä. Pyöräiltyäni paikalle löysin ovesta lapun, jossa myymälän kerrottiin sunnuntaisin olevan auki vain aamupäivällä. Ah, tämä on todella Italiaa! Predazzossa todellakin soljuu italian kieli, olen saanut käyttää vähäistä sanavarastoani selviytyäkseni arjen olennaisuuksista, ruoasta ja majoituksesta. Che bello!

image

Mainokset

Vesuvius, rakkaani!

Kesällä 2011 fillaroin ystäväni Sonjan kanssa kymmenen aurinkoista päivää Napolissa (juttuja kategoriassa 2011 Vedi Napoli). Ehdimme Enzon ja Carlon vuokrabiancheilla Sorrentoon, Amalfin rannikolle, Salernoon,  Pompeijiin, Ischian saarelle ja Napolin keskustaan, mutta yksi jäi silloin tavoittamatta: Vesuvius, rakkaani.

Kun lähdin lokakauussa 2012 Apukuskini kanssa valohoitoon samoihin maisemiin olin päättänyt tutustua lähemmin tähän Napolinlahden maisemaa hallitsevaan tulivuoreen. Aloitin hieman kauempaa, Sorrentosta, jossa sain jo aamulla herätessäni katsella Vesuviuksen profiilia hotellihuoneeni pohjoisen puoleisista ikkunoista (Hotel Regina, Sorrento).

Ensimmäisten päivien aikana katselin Vesuviusta Sorrenton suunnasta monesta eri kulmasta, odotin.

.

Vesuvius, italiaksi Monte Vesuvio, on yksi Campanian vulkaanisen kaaren tulivuorista.  Se sijaitsee noin 9 km Napolista itään, Napolinlahden pohjukassa.  Vesuvius on purkautunut useita kertoja, viimeksi 1944, jolloin se tuhosi mm. San Sebastianon ja Massa di Somman kylät. Tunnetuin on varmasti vuoden 79 purkaus, jolloin tuhkaan ja laavaan hautautuivat Pompejin ja Herculaneumin kaupungit.

Aloitimme matkamme Vesuviukselle Napolista, josta poljimme Ercolanoon, Herculaneumin kaivauksille. Mielestäni Herculaneum on mielenkiintoisempi paikka kuin Pompei, se on myös kokonsa puolesta helpommin lähestyttävä. Vuoden 79 purkauksessa tuhka ja laava romahduttivat Pompeijissa monia rakennuksia, sen sijaan Herculaneumissa kaupungin täytti kiehuvan kuuma muta, joka samalla muodostui sen suojaksi.

Ercolanosta suuntasimme ylös kohti Vesuviusta. Tulivuoren korkeus on 1281 m, mutta tie päättyy noin 100 m ennen lakea. Varsinainen nousu on oikeiun mukava, sillä noin 13 km taipaleella nousua on tosiaan tuo 1000 m. Juuri tällaisten kinkareiden vuoksi on välillä lähdettävä polkemaan kotikontuja kauemmas.   2009 Giro d´Italian 19 etappi päättyi tänne. 

Poljimme mäen omaa tahtiamme, Apukuski suhasi omia vetojaan edes takaisin rinnettä. Kilometrejä hänelle kertyi siis enemmän kuin minun nousussani 😉 Varsinainen nousu on hyväkuntoista tietä, jyrkissä mutkissa fillarilla pääsi sujuvasti turistibussien ohi.

V niin kuin Vesuvius. Smurffi lasketteli omaa mosaiikkiaan seuraavana päivänä Galleria Umbertossa. Tämä nousu ei todellakaan ole Italian pyöräilyn helmiä, mutta vuori itsessään on sellainen klassikko, että se on hyvä kokea. Elämä on ihmisen parasta pyöräilyaikaa!

Pizzeria Vesi Napolissa tarjoilee muuten pizzaa, joka on nimetty Vesuviuksen mukaan. Kraateria muistuttavan kuoren alla on ihanaa ricotta-juustoa…

Tien päässä oli niin paljon busseja ja ihmisiä, että valokuvaus ei tullut mieleenkään. Se vain ei sopinut siihen paikkaan ja hetkeen. Istuimme tovin, juttelimme ihmisten kanssa, englanniksi ja käsiviittomin. Moni oli ajanut minun ohitseni ja halusi kysellä matkani tarkoitusta ja tarkoituksemuutta. Apukuski ehdotti, että voisin hakea ulkoministeriöstä vienninedistämistukea.

Pyörällä ajamisen ja työn tekemisen taito

Joskus vaan on iltoja, jolloin ei jaksa mitään. Ei mihinkään.

Töistä kotiin pyöräillessä transformaatiota vuorovaikutustyötä tekevästä virkamiehestä oman itsensä valtiaaksi ei tapahdukkaan, vaan työasiat pulpahtavat mieleen pitkin iltaa. Tavallisesti pyörämatka kotiin tai kaupungille päättää mukavasti työrupeaman ja käynnistää raskaimmankin päivän jälkeen palautumisen, jotta seuraavana päivänä jaksaa taas ideoida ja toteuttaa toimintoja isänmaan, kotikaupungin ja ihmiskunnan parhaaksi 🙂

Tällaisina hetkinä on hyvä ottaa käyttöön polkupyöräilyn raadollisemman puolen antama kokemus ja viisaus. Työelämään tuntuu sopivan oikein hyvin samat ajatukset ja keinot kuin esim. kesähelteellä Apenniineja ylittäessä.

1) Maantie ei lopu polkemalla eikä työ tekemällä.

2) Alamäen jälkeen tulee aina ylämäki. Niin se vain on.

3) Mäkeen on turha jäädä makaamaan. Ei sinua kukaan jaksa perille kantaa. Tulee vain nälkä, vilu, pimeä ja vielä kurjempi mieli.

4) Hidaskin liike vie perille. Turha reuhtoa, jos mäki on pitkä ja jyrkkä. Ei ne maisemat sieltä mihinkään katoa. Jos olet perille päästyäsi ihan puhki, et jaksa enää katsella ympärillesi.

5) Porukassa polkee kevyemmin. Ei aina tarvitse olla vetämässä – apukuskin käyttö on tarvittaessa sallittua, jopa suositeltavaa.

6) Voitto on kamppailun tulos, niin myös häviö. Luovuttaminen ei ole mitään.

7) Kunnon tankkaus on tärkeää. Maailman osuvin mainoslause, kiitos Atrian: Hyvä ruoka, parempi mieli! Ei muuta kun pullaa peliin!

Näillä mennään, taas 🙂

Madonna del Ghisallo, pyöräilijän patsas

Kellä on korvat, se kuulkoon: alamäessä kannattaa jarruttaa ja hidastaa, jotta se kestäisi mahdollisimman kauan 😉

SP 2 – tie Pompejiin

Lauantaina 18.6. lähdimme Somin kanssa polkemaan Salernosta Pompejiin. Reittivaihtoehtoja oli muutama, päädyimme maisemallisista syistä ranta + kinkare yhdistelmään: ensin rantatietä SS 163 takaisin länteen, Maiorin kohdalta ylös tietä SP 2. Reitti on KARTASSA vihreällä. Matkalla Maioriin vastaamme tuli ensimmäiset rehelliset fillarituristit nyytteineen, norjalainen pariskunta. Muita pyöräilijöitä tiellä kyllä oli aiempaa enemmän, olihan lauantai.

Kuten kartasta näkyy, poljimme pitkää helteistä nousua merenpinnasta yli 600 metriin, pikkuhiljaa selkämme takana meri katosi näkyvistä. Ylhäällä harjanteella aukeni eteemme huima näköala, Vesuvius, Napoli ja Napolinlahti!    Lopuksi   laskimme hetkessä kaiken kapuamamme melko jyrkkää rinnettä alas jarrutellen . Tien pinta oli hyvä, vasta laskun loppupuolella, Napolin metropolialuetta lähestyttäessä se muuttui kuoppaiseksi ja pientareet muuttua roskaiseksi. Loppulaskussa kävikin reissun ensimmäinen ja ainoa rengasrikko, ajoin lasiin ja sain eturenkaasta ilmat pois.

Tie Pompejiin ei ollut ihan helppo löytää, taisimme lähestyä sitä aika epätavallisesta suunnasta. Kysymällä löytää perille ja sakkokierroksista saa vain pidempää päivämatkaa 🙂  Pompeji, johon tutustuimme ajopäivän jälkeisenä aamupäivänä, oli sinänsä hyvin ristiriitainen paikka. Vuonna 79 Vesuviuksen tuhkaan ja laavaan hautautunut rauniokaupunki hiljaisuudessaan oli mykistä, mutta kylä sen ulkopuolella kuin suuri markkina-alue.

Passo del Bernina, vielä kerran

Passo del Bernina

Sveitsin ja Italian teissä on pyöräilijän kannalta yksi merkittävä ero: Sveitsin puolella ei tarvitse varoa koloja.

Pitkäperjantaina Apukuski ja Iso J matkasivat aamulla fillareineen junalla Liernasta Chiavennaan. Alkumatka meni pummilla, sillä Liernassa ei voi ostaa lippua eikä lipunmyyjä ehtinyt tulla ennen vaihtoasemaa. Còlicosta Chiavennaan mies + fillari maksoi 5,40 €. Oikeastaan siihen olisi kuulunut 5 € lisämaksu, sillä kaksikko ei ollut ostanut lippua asemalta ennakkoon… mutta Suomi brändillä sai 5 euron alennuksen 🙂

Chiavennasta alkoi taas St. Moritzin & Passo del Berninan reitti , tällä kertaa kellon suuntaan, Chiavennasta Liernaan. Apukuskin viime maanantain ylämäet olivat nyt laskuja ja laskut vastaavasti ylämäkiä. REITTIKARTTA on tässä.

St. Moritzista tuli ostettua reissun kalleimmat vedet: 4,20 € pullo (keskihinta 0,18- 1 €).

Eilinen 90 km lepopäivä oli tehnyt tehtävänsä – Apukuskin mielestä ajo kulki paremmin kuin koskaan! Edes nousujen jälkeiset tasamaan 50 km vastatuuleen vetojuhtana puskien (apparin hommaa) ei tuntunut missään.

Iso J:n mittarihuuto: Matkaa kertyi tasan 200 km, kokonaisnousua 2350 m, ajoaika 7 h ja rapiat.

Polvikipuinen Juniori teki omaa treeniä Leccon ja Comon välimailla. Ja kuinka ollakkaan, ajeli Leccon keskustassa juuri kun olin Kuopuksen kanssa päiväkahvilla. Iloisia ihmeitä tapahtuu 🙂

Passo del Bernina – Comolta St. Moritziin jne.

Kaukana perusvaalihumusta, Como-järven rannalla, maanantaiaamuna uni maistui. Kunnon yöuni on parasta palautumisaikaa, ”kehittyminen tapahtuu levossa” muistuttaa myös Suomen Olympiakomitean nuorille urheilijoille tekemä hauska ja hyödyllinen sivusto Huippu-urheilija.fi. Eikä tuo totuus muuksi muutu, vaikka ikää tulee lisää.

Muut vielä nukkuivat, kun Suunnistaja saattoi Apukuskin, cervélon ja road id:n paikallisjunaan Lierna-Tirano. Matka maitojunalla kestää parisen tuntia, lippu miehelle + fillarille maksoi vain 10 € .

Tirano sijaitsee noin 500 m korkeudessa, sieltä Apukuski aloitti polkemisen  Passo del Berninan (korkein kohta 2329 m) kautta St. Moritziin ja edelleen länteen Chiavennaan, josta olisi mahdollista palata polkien tai junalla Liernaan. KARTTA on tässä (vaaleansininen reitti) ja TÄSSÄ Passo Berninan Web-kamera. Nousun profiili ja tiedot clymbbike.comissa. Lähtiessä lämpömittari näytti 17 astetta, ylhäällä pitäisi olla reilusti alle 10 C, joten mukana oli kypärämyssy, paksut hanskat ja lämpöiset mononsuojat.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tien lakipisteeltä tuli viesti: Tyyntä, lyhyissä (ajohousuissa) ylös. Ei kylmä. Nyt lahkeet, kuiva paita ja huivi. Alas. Ei yhtään muuta fillaria!

Aamulla junassa Appari oli saanut tekstiviestin Ruusulta: Ztana mä ajan sua vastaan kun et herättäny…  Kaveria ei noin vain jätetä, ei edes nukkumaan! Ruusu tosiaan lähti polkemaan Apparia vastaan, Chiavennan kautta Passo del Malojalle (kartta ja profiili). Jos ymmärsin oikein, jossakin siellä kaksikko kohtasi ja aloitti palauttelun takaisin Liernaan.

* * *

Muut kolme? Suunnistaja kävi Leccossa asioilla ja teki jalkalenkin, Juniori ja Iso J rullailivat Comon suuntaan. Ehkä myöhemmin tarkempi reitti?

Sunnuntaiajelu Comolla

Palmusunnuntaina huiskaajia riitti myös Como-järven rannoille. Viisikko aloitti sunnuntaiajelunsa suuntaamalla järven rantaa ylös pohjoiseen. Länsirannalla, puolessa välissä järveä Menaggion kohdalla, fillarit käännettiin kohti luodetta ja Lugano-järven pohjoispuolella olevia mäkiä. KARTTA on tässä (punainen reitti). Menaggiosta järven yli Varennaan kulkeva lautta maksoi 4,50 € per mies, fillarilla tai ilman, ja sieltä Liernaan olikin enää reilun vitosen verryttely.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Reitin kommentit tulevat tänne myöhemmin.