Avainsana-arkisto: Westö

Isän takapenkillä, äidin tarakalla

Hyvää isänpäivää tänään sunnuntaina 11.11.2012 Apukuskille ja kaikille maailman ihmisille. Kaikille, sillä

Firenze 2010: isä saattaa tyttäret ja fillarit junaan.

jokaisella meillä on isä! Jotkut on itsekin. Jotkut on, vaikkei haluaisi, ja toiset ei vaikka haluaisi. Ja jotkut ei edes halua. Se vain on elämän luonne. Hyviä miehiä, ihmisiä, silti kaikki.

Oma isäni kuoli, kun olin 11-vuotias. Tuosta lyhyeksi jääneestä yhteisestä ajasta 1960- ja 70-luvulla on paljon monenlaisia muistoja, mutta ei minkäänlaisia mielikuvia isästä ja polkupyörästä. Äidin tarakalla, isän Ford Anglian takapenkillä. Kuin  Kjell Westön kirjojen ajankuvaa.***

Auton ilmestyminen työläisperheen pihalle oli kova juttu, monin tavoin. Se kasvatti elämänpiiriä, joka aiemmin oli ulottunut kävely- ja pyörämatkan päähän. Kyllä kauemmaskin matkustettiin, linja-autolla Kouvolaan ja junalla Poriin. Mutta autolla aukesivat kaikki mutkaiset hiekkatiet, löytyi tie Kuusamoon, Ruotsiin ja Norjan vuonoille.

Aika huimaa miettiä, mitä tuossa noin 50 vuoden kuluessa on tapahtunut. Ajattelen lähinnä itseäni ja omien lasteni isää: meidän autoistumista ja sen radikaalia purkamista.

*** Kjell Westön kirjojen polkupyöräkohtauksia:

Westö ja fillarit Helsingin yllä

Isän nimeen, sedän pyörällä

Älä polje yöhön yksin

Mainokset

Isän nimeen, sedän pyörällä

Tarinankertoja Westö, jonka hienoissa ajankuvauksissa päähenkilöt ainakin lapsena ajavat polkupyörillä.

”Niin”, poika sanoi lyhyesti. ”Milloin olet pyytänyt häneltä niitä? nainen kysyy. ”Viime viikolla kun ajoin pyörällä vieressä kun hän juoksi Gumbostrandiin asti. Tai ainakin melkein.”

Isän nimeen, Vådan av att vara Skrake (Otava 2000) on romaanin Leijat Helsingin yllä rinnakkaisteos. Tarina miehestä, joka heittää moukaria, kuuntelee Elvistä ja kalastaa Hopeakaloja. Ja aiheuttaa häpeää suvulleen ja pojalleen. Tarina pojasta.

Mutta vähitellen muistini alkoi kertoa toista tarinaa. Muistin miten opin ajamaan pyörällä ja aloin seurata Werneriä hänen juoksulenkeillään, en koko matkaa vaan ylös Harjulle ja alas pohjoisrinnettä ja kirkonkylän läpi ja sitten takaisin kotiin Wernerin jatkaessa matkaa.Muistini sanoi minulle että hän juoksi nopeasti ja iloissaan, eritoten silloin kun ilma oli rankkasateen jäljiltä happipitoinen.

Jyväskylä 2011 (kuva AP)

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista henkilöistä on minusta päähenkilön isosetä Leo, jonka omaperäisyyttä kuvataan myös minkäs muun kuin polkupyörän avulla.

Pienenä ollessani Leo-setä saattoi edelleenkin tulla Rajavaaraan polkupyörällä, ja hän polki samalla tavoin kuin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, pyhyäpukeissa ja hattu päässä.Mutta Leo oli polttanut koko ikänsä vahvoja Armiro-savukkeita, ja hänen sydämensä alkoi muistuttaa olemassaolostaan, oli ylimäärisiä lyöntejä ja sen sellaista, eikä hän enää kauan ajanut pyörällä vaan hankki itselleen Volkswagenin, Kuplan.

Jos haluat tutustua teokseen enemmän kuin fillarisitaattien verran lue esim. tämä Hesarin kulttuuriarkiston juttu. Tai lue alkuluku.

Mutta tuntui kuin valheen keskellä olisi ollut jotain tärkeää, jotain mikä ehkä kertoi millaisia me olimme olleet ja olimme, me Skraken miehet. Ajattelin varhaisen lapsuuteni Leo-setää, joka oli uskonut avaruusolioihin ja tullut Rajavaaraan polkupyörällä, vaikka kaikki muut hankkivat auton ja porhalsivat paikasta toiseen entistä nopeammin.

Westö ja fillarit Helsingin yllä

Jutussa Älä polje yöhön yksin 2.1.2011 kirjoittelin Kjell Westön kutakuinkin saman nimisen romaanin polkupyörämerkinnöistä. Nyt on toisen Westön teoksen vuoro. Leijat Helsingin yllä ilmestyi 1996, sen on suomentanut Arja Tuomari.

Valitsin yli 500 sivun teoksesta satunnaisesti kuusi sivua ja laskin niiden virkkeet: 118 virkettä, keskimäärin yhdellä sivulla olisi siis 20 virkettä. Löysin kirjasta 15 virkettä, joissa on polkupyörä – voi hyvinkin olla, että joku on jäänyt minulta epähuomiossa merkitsemättä. Otokseni mukaan kirjassa olisi siis 10 400 virkettä, joista 0,1 % on mukana polkupyörä 🙂 Mutta millaisia virkkeitä ne 0,1 % ovatkaan?!

Jokainen teoksen lukenut muistaa varmasti Munkassa pelkoa ja kauhua kylväneen Rolandin, Råttiksen, Raaka-Rotan.

Jo monen vuoden ajan hän oli ajellut ympäriinsä vanhalla mustalla naistenpyörällä ja pitänyt Munkinseutua epävarmuuden vallassa.

Raaka-Rotta ilmestyi paikalle mustan pyöränsä kanssa ja valitsi KIDUN, pakotti uhrin polvilleen maahan ja alkoi sananmukaisesti kiduttaa. Uhkaili, nöyryytti, pelotteli.

Sitten hän nousi pyöränsä selkään ja polki tiehensä etukumarassa, mikä oli hänelle tyypillinen asento.

Myöhemmin mukaan tuli fyysinen väkivalta. Kun Raaka-Rotta potki uhrilta neljä hammasta ja nenän murtuneeksi, pidettiin koulussa ja seurakunnassa kriisikokous, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Huolta ja puhetta, ei toimintaa. Paitsi suuri pieni Sammy Ceder, joka eräänä syyskuun iltana käveli Robbin ja Rikun kanssaKalastajatorpan rannalle.

Mutta penkillä istuukin jo joku: Raaka-Rotta. Hänen musta pyöränsä makaa kumollaan hiekassa lähellä penkkiä.

Mitä sitten tapahtui, sen voi lukea sivulta 170. Toinen minuun vaikuttanut kohtaus on sivulla 341, jossa Marina katselee isän ja äidin vanhoja valokuvia.

Toinen kuva on isästä ja mummasta. Kuva on otettu Skrottomsin keskustassa. Isä ja mumma seisovat torin kulmassa, taustalla näkyy osa kirjaston julkisivua ja kirkon pääty.

Isä ja mumma seisovat vierekkäin, molemmat ovat juuri nousseet pyörän selästä, kädet lepäävät ohjaustangolla. Pyörät ovat väriltään mustat, ja kummassakin on suuri pyöreä lyhty.

Ja on muutakin. Henrik, joka nuoruutensa kesänä polkee saksalaisten ystäviensä kanssa Syltin saarella. Maailma, joka muuttuu kuin shampoopullo tai pyörän lyhty, pyöreästä kapeammaksi, paremmin muotoilluksi. Laulu, jossa

joidenkin ihmisten elämä kulkee hiljakseen eteenpäin kuin polkupyörä.

Aamulehti ja Hufvudstadsbladet, jotka haettiin kesäpaikan postilaatikosta pyörällä.

Raitis, polkupyörällä liikkuva, opiskeleva joulupukki… TKK:n asuntola, Otaniemi.

Benjihyppyä pyörien selässä katseleva poikajoukko.

Kiitos kirjasta, herra Westö 🙂

Älä polje yöhön yksin

Jätän harvoin aloittamani kirjan kesken. Sen sijaan joskus siirrän kirjan hetkeksi sivuun. Näin kävi Kjell Westön teokselle Älä käy yöhön yksin, 2009, Otava, suom. Katriina Huttunen. (About Westö in English). Sain kirjan luettavaksi apukuskin ja kuopuksen jälkeen, molemmat kehuivat sitä, mutta minun ja teoksen ensikohtaaminen ei sujunut. Lukeminen ei vain kulkenut. Olin ymmällä, sillä pidän Westön tarinoista ja kielestä.

Avasin kuukausia yöpöydälläni levännen kirjan oikean käteni ollessa kipsissä, harrastukset olivat kovin vähissä ja päivät pitkiä. Tämä toinen kohtaaminen oli onnistunut, kuin lukisin uutta kirjaa, ensimmäisen kerran. Pääsin tarinaan.

Polkupyörämerkintöjä. Löysin teoksesta viisi polkupyörämerkintää, fillareilla ajelee Helsingissä kolme sukupolvea. Neljännen sukupolven kuvaus jää muutenkin niin niukaksi, ettei sen liikkumista juuri ehditä kuvailemaan, vaatetus tosin on ”pelkkiä kuluneita tennistossuja ja UFF:n tai Pelastusarmeijan kirpputorin käytettyjä takkeja” (s.570). Siihen sopisi mainiosti jokunen arkipyörä 🙂 Westön polkupyörämerkinnät kuvastavat hyvin perinteistä suomalaista ajattelutapaa: fillarilla ajavat köyhät, lapset, naiset ja hörhöt.

Jouni Mannerin äiti Elina Manner (köyhä + nainen) polkee kahdessa kohtaa pyörällä töihin. ”Elina jaksoi vieläkin, polki töihin Auroraan huhtikuusta marraskuuhun, aamuin illoin, olipa työvuoro mikä tahansa” (s. 242). ” Kun Elina Manner ajoi hissillä alakertaan, haki pyöränsä telineestä ja polki työpaikalleen pesulaan, hän oli niin ylpeä pojistaan, että oli vähällä haljeta onnesta” (s. 268).

Kirjan hienoimman ja vaikuttavimman polkaisun tekee yksi päähenkilöistä, Ariel Wahl (hörhö) sivulla 204, kun hän polkee ahdistustaan pois. Se on pitkä kohtaus, tässä maistiaisiksi alku: ” Hän näki vanhanaikaisen mustan polkupyörän nojallaan matalaa kivimuuria vasten, ja äkkiä häneen nousi halu nousta sen selkään ja lähteä polkemaan. Pois. Pois. Minne tahansa mutta pois. Ja ennen kuin Virta ehti estää häntä, hän oli ottanut pyörän, taluttanut sen portista ulos yönpimeälle maantielle, painanut dynamon etupyörää vasten saadakseen valoa ruosteiseen lamppuun,...” Tämä kohtaus on Westötä parhaimmillaan, lukiessa todella kuulee kumirenkaiden rapinan soralla sekä dynamon tasaisen surinan.

Jouni Manner (lapsena köyhä) on pyöräillyt lapsuudessaan varmasti useinkin, siihen viitataan sivulla 82. ”Herttoniemen vuosinaan Jouni oli kuitenkin kävellyt tai pyöräillyt itään päin, ja siellä hän oli jututtanut ruotsinkielisiä maitotilallisia, jotka sanoivat nimekseen Karlsson tai Johanson ja joista herraskaisuus oli kaukana.”

Myös kertoja, sitä kolmatta sukupolvea edustava Frank Loman (lapsi) fillaroi lapsena Männistön esikaupungissa. ”Poljin kuin kuumeessa Männistön läpi, heittäydyin pyörän selästä Rosarin juurella ja aloin kiivetä ylös. Olin pukeutunut parhaimpaan pikeepaitaani, se oli tummansininen ja siinä oli pehmeä kaulus ja valkoisia raitoja. Olin jopa pirskotellut ylleni vähän Henryn Old Spicea” (s. 318). Vaikka Frank on jossakin vaiheessa elämäänsä sekä juoppo että vähävarainen, ei hän fillarilla enää ajele 😉

Teoksesta löytyy myös minun arkipyöräni kaima, Orvokki, joka ei ole polkupyörä vaan leskimies Veikko Everin naisystävä. Joka valitettavasti ajelee alamäkeen, siis kuvainnollisesti, ilman pyörää. Valitettavasti.