Avainsana-arkisto: pyöräretki

SSS 163 – Syksy, sade ja Sorrento

Kun keväällä 2015 sain tietää, että seuraavana syksynä minulla olisi työstäni erityisopettajana viikon syysloma, varasin sen enempää miettimättä lennon Napoliin. Taakse jäänyt syksy ja talvi olivat olleet minulle monin tavoin poikkeuksellisen raskaita, syksy 2014 jäi myös monen muun muistoihin pimeänä, pilvisenä ja harvinaisen  valottomana. Marraskuussa saimme peräti 18 tuntia auringon paistetta.

Toivoin valohoitoa Italiassa, hetkiä ystävien kanssa. Matkoja luontoon, historiaan, taiteeseen, pysähdyksiä italialaisen ruoan äärelle. Halusin pyöräillä Napolinlahden etelärannalla, Sorrenton niemimaalla ja Amalfin rannikolla, sinne hankkisin vuokrafillarin.  
Googlen avulla löysin Sorrento Biken. Valeria vastasi sähköposteihini aina nopeasti ja ystävällisesti, asiointikieli oli englanti. Palvelu perillä oli yhtä hyvä kuin virtuaalinen ensivaikutelma. 

Saavuin matkaani lähteneen Matin kanssa Sorrenton asemalle sateisena lauantaina, pyöräliike oli lyhyen kävel,ymatkan päässä, ja vaikka se ei ollut varsinaisesti auki päästi myöhemmin omistajaksi osoittautunut, toimistossa hääräillyt herra meidät sisälle. Valitsimme pyörät, laitoimme ne ajokuntoon, kirjoitimme sopimuksen ja haastelimme mukavia. Lopuksi herra, jonka nimeä en valitettavasti muista, kieltäytyi tilaamasta meille taksia vaan halusi ajaa meidät liikkeen pakettiautolla ylös kukkulalle, jonka rinteellä oli maatila, jossa asuisimme. Seuraava päivä oli sunnuntai ja liike olisi kiinni, mutta sovimme tapaamisen kello 12. Pohjois-Italiasta myöhään lauantai-iltana saapuvat ystävämme saisivat tulla valitsemaan fillarit. 
Nelihenkisestä seurueestamme kaikki saivat mitä halusivat. Matti maantiepyörän, Roberto sähköavusteisen, minä ja Rita hybridit. Toinen tarakalla, kotoa tuotua sivulaukkua varten. 

KUVAT: vuokrapyörät majapaikkamme pihalla, Sorrento Biken myymälä (vuokraus samassa).

   
Sähköavusteinen pyörä on erinomainen apuväline tasaamaan ryhmää. Porukassa poljetaan aina ”heikoimman” mukaan. Itse olen usein ollut tuo porukan heikoin, sillä kysehän ei ole omasta kunnosta vaan missä seurassa poljet. Tiedän hyvin, miltä tuntuu survoa ylös Vesuviuksen rinnettä, kun ajoseura polkaisee sen samaan aikaan kahteen kertaan. Tai kun perillä jossakin oma pää on sumea ja katse harittaa, kun muut silmät kirkkaina katselevat maisemia.

Sähköpyörä mahdollistaa ensinnäkin sen, että seurue voi mennä minne haluaa, ei sinne minne kaikki jaksavat. Lisäksi se tarjoaa käyttäjälle miellyttävän ajokokemuksen, jossa voi keskittyä jutteluun, maisemien katseluun ja vaikka valokuvaamiseen, sen sijaan että kaikki enegria menee polkemiseen ja mielessä toistuu vain yksi sana, jaksaa, jaksaa, jaksanko….

On vaikea kuvailla, millaista iloa ja itsevarmuutta Roberton ensimmäinen kokeilu sähköavusteisella fillarilla häneen pyöräilyynsä toi. Palauttaessamme pyörät Sorrento Bikeen hän totesi pilke silmässä odottavansa tänä vuonna erityisen paljon Joulupukkia. 
Meillä oli käytettävissä viikonloppu, kaksi ajopäivää, minkä jälkeen ystävämme palasivat Pohjois-Italiaan ja me siirryimme Napolinlahden toiselle puolelle, Napoliin. Ensimmäisen päivän kohde oli Amalfin rannikko, Costiera Amalfitana, yksi kauneimmista teistä, joita olen koskaan ajanut. Olin itse siellä nyt kolmatta, Matti toista, ystävämme ensimmäistä kertaa. 
Tie SS 163 mutkitteleee jylhällä rantapenkereellä maisemassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Sekä luonnon kauneus että ihmisen sopeutuminen erityiseen ympäristöön ovat vertaansa vailla. Amalfin kaupunki melko keskellä tuota rannikkoa on kukoistanut jo keskiajalla, aikanaan se on ollut merkittävä kauppakeskus. Tällöin yhteydet sinne, kuten muihinkin rannikon kaupunkeihin, on hoidettu pääsääntöisesti meriteitse, tai vuorenharjanteen yli polkuja pitkin. Rantatie on rannikon historiaan nähden hyvin uusi. 

KUVAT: Amalfin rannikkoa, keraamiset kilometrilaatat, Positano, opastaulu rantatielle.

  

  

  

   
Amalfin rannikko ja sen pienet kauniit kaupungit ovat hyvin suosittuja turistikohteita, niissä saakin varautua vuodenajasta riippumatta melkoiseen ihmispaljouteen. Tiellä kulkee tasaiseen tahtiin autoja, minubusseja ja suurempiakin busseja, joiden rinnalla on taas kerran helppo ymmärtää polkupyöräilyn sietämätön vapaus. Pysähdyspaikat rantatiellä ovat vähissä ja ne ovat melko pieniä, joten niillä oli kanssamme yleensä vain jokunen moottoripyörä. Ohi ajavien autojen ikkunoista matkailijat koettivat ottaa valokuvia maisemista, tuntematta ihollaan tuulta, kuulemattameren ääntä, maan tuoksuaa. No, on monta tapaa tehdä matkaa, ja nuo bussit kuljettavat alueella paljon tärkeää rahaa, varmasti enemmän kuin me, jotka pysähdyimme vain kahville. 

KUVAT: Pianida amlfitana, kahvipaussi Amalfin kaupungin satamassa.

   
Amalfin rannikosta ja sen kaupungeista on paljon luettavaa, lopussa joitakin linkkejä. Positanon kuvankauniissa pikkukaupungissa toimii myös suomalainen kulttuurimatkailuyritys Ars Mondo, joka järjestää monenlaisia räätälöityjä matkoja niin Positanoon kuin Roomaan. 
Oma majapaikkamme oli Agriturismo eli maatilamajoitus Sant´Agnellon kukkulan rinteellä (Colli di Fontanelle), nimensä Gli Ulivi mukaisesti oliivipuiden keskellä. Rauhassa, hiljaisuudessa ja pimeydessä, jossa saatoimme illalla suurelta terassilta katsella tähtitaivasta ja Napolinlahden valoja, aamulla Vesuviusta jonka takaa aurinko nousi. Kylässä oli myös hyvä ravintola, ristorante pizzeria Stellucia, josta sai sekä erinomaista pizzaa että hyvää päivän kalaa, toki myös kaikkia muita lähialueen antimia.

Oli pähkinöiden ja khaki-hedelmien aika, oliivien keruu alkaisi pian lähtömme jälkeen. Majatalon isäntä oli tarkka, että puista poimittiin vain kypsiä, mehukkaita khakeja, niin kypsiä että kanta jäi puuhun. Ylpeänä hän kantoi meille aamiaiselle tarjottimellisen kauniisti leikattuja hedelmiä, mieleeni ei tullut hiiskahtaakaan siitä, millaisia khaki-hedelmiä saimme samaan aikaan rakkaasta K-kaupastamme. Lähiruoka on lähiruokaa, kotona meillä oli parhaillaan palsternakan ja maa-artisokan sesonki, niitä oli vielä viimeiset odottamassa kasvimaalla. Herkkuja nekin. 

KUVAT: Gli Ulivin opastaulu, majapaikka puutarhasta kuvattuna, näkymä terassilta Napolinlahdelle (Vesuvius), kiivit kypsyvät, talon kissoja, khaki.           
Sää lokakuussa voi olla hyvin vaihteleva. Kolme vuotta siten samoihin aikoihin osuimme keskelle hellepäiviä, ihmiset palasivat uimarannoille ja olimme kuin keskellä kesää. Tälläkin kertaa oli lämmintä, 16-22 astetta, mutta pilvet toivat mukaan jännittävän lisän. Ensimmäisenä iltana, odottaessamme ystäviämme, pyöräilimme jäätelölle majapaikastamme alas Sorrentoon. Kavutessamme takaisin oli pimeää ja saimme päällemme ukkoskuuron, joka sai autot pysähtymään tien varteen. Sade on kuitenkin lämmintä, joten kokemus oli lähinnä, lämmin sade iholla ja fillarin valot pimeässä yössä ovat hyvänolon hetki. 

Kuva: Gelato! 

 Toisena ajopäivänä suuntasimme länteen, kohti Sorrenton niemimaan kärkeä. Aluksi nousimme tietä SS 145 Sant´ Agata sui Due Golfi -kylään, ja nimen mukaisesti matkalla sinne saatoimme muutamasta kohdasta ihailla samaan aikaan molempia niemeä ympäröivää lahtea, Napolin- ja Salernonlahtea. Kylästä siirryimme pienelle tielle ja poljimme pikkukylien kautta Terminiin, josta avautui hieno näkymä Caprille. Tai oikeastaan laskettelimme, sillä matka taisi olla yhtä huimaa alamäkeä. Tie jatkui rantaa mukaellen pikkukylien kautta Sorrentoon, se oli hiljainen ja rauhallinen, mukavasti mutkitteleva.

KUVAT: Due golfi, Capri, keraaminen kartta, matkantekoa 😉       
Sorrento, O sole mio, on minulle sitruunainen kaupunki, limoncello liköörin lisäksi siellä on onnistuttu kehittämään sitruunasta kaikkea mikä vain on mahdollista. Kävimme sitruunaostoksilla, sillä ystäväni Rita halusi tehdä jouluksi limoncelloa sorrentolaisista luomusitruunoista. Ja lisäksi pohjoiseen piti viedä babaa, tuota ihanaa napolilaista leivonnaista, joita meillä oli vielä aikaa syödä Napolissa.
Aluksi tarkoituksemme oli pyöräillä vain 1+2 Sant´Agnellossa viettämäämme päivää, ja minä pitäydyinkin suunnitelmassa. Kun lähdimme Sorrentosta Circumvesuviana -junalla Napoliin oli mukanamme kuitenkin yksi fillari. 

KUVAT: Hedelmäkauppias Sorrentossa, luomusitruunoita limoncelloon, baba, junassa.  

     

 
 Tavallisesti Italian paikallisjuniin ostetaan lippu itselle ja toinen mukana olevalle polkupyörälle, mutta tällä kertaa niin yrittäessäni virkailija sanoi biciclettan kuuluvan matkatavaroihin. 
Majoituimme Napolin keskustassa, Via Toledon kävelykadun varrella, viehättävässä kahden huoneen B&B paikassa Via Toledo 156

KUVAT: Piazza Museo, Piazza del Gesú Nuovo, metro Universita, Via Toledo.

    
  Olin etsinyt majoituksen itseäni ajatellen, tarkitukseni oli Napolissa keskittyä kaupunkiin ja historiaan. Olisimme aivan uuden metrolinjan vieressä (linea 1, Via Toledo) ja kävellenkin sijainti oli mitä mainioin. Niinpä joka aamu, kun minä lähdin tapaamaan jokapäiväisiä kirkkoja, luostareita, linnoja ja museoita, nousi Matti pyöränsä päälle ja suuntasi ulos ruuhkaisesta keskustasta. Aamukahvilla tai edellisenä iltana hän kyseli, mihin kannattaisi polkea, ja minulla tunnetusti ideoita riittää. Caserta, Bacoli? Ja Mattihan polki, tapansa mukaan ilman karttaa, ilmansuuntia ja tienviittona seuraillen. Illat vietimme yhdessä, nauttien napolilaisesta ruoasta sekä vanhoista ja uusista ystävistä.

KUVAT:  Matti lähdössä matkaan, Via Toledo, Chiesa di Sant´Anna dei Lombardi (entisöinnin alla), Castel Nuovo, Masan matkakuva Casertasta, Castel Nuovo, Castel Ovo (näkymä Napoliin) ja Santa Chiaran luostari.               
Valohoitoa? Sitähän minä lähdin etsimään. Sain pilvipoutaa, vähän aurinkoakin, lisäksi hurjia ukkoskuuroja niin Sorrenton niemimaalla kuin Napolissa. Sain viettää ensimmäiset pikkujoulut, glögiä ja poroa Italian taivaan alla. Syödä hyvää pastaa ja täydellstä pizzaa, tanssia, istua ja ihmetellä. Neuloa lentokoneessa ja Frankfurtin kentällä (suoria lentoja Napoliin ei ole) sandaalisukkaa, joka odottaa jo seuraavaa matkaa. Siis täydellisen syysloman.

Löysin uusia ajatuksia, ja se on kai parasta, mitä ihminen voi saada. Hyvän uuden juustotuttavuuden lisäksi 😉 Sitä tulivat kotiin saavuttuamme ystävät maistelemaan, sillä jaettu ilo ei ole klisee vaan tosi.

Tämä tarina päättyy näihin kuviin, mutta matka ei lopu koskaan. Rämön Matin sanoin, ”pyöräretkelläjoka päivä”, joskus kotona, joskus muualla.

KUVAT: Pikkujoulut Gli Ulivissa, kalapastaa RE ALFONSOssa, pizzalla Renaton ja Gianluigin kanssa heidän kotikulmillaan, ricotta-palleroita Trattoria Nellellassa, juustokaupassa, caffe, yötanssit Piazza del Plebiscitolla (tuttavan tutun 50-vuotis syntymäpäiväjuhlat), svogliatella leivonnainen, pizzaa, yksityiskohta Via Toledon metroasemalta, tuleva sandaalisukka, arancino eli riisipallo, joita olen muuten kokannut kotona.  Oli kiva nähdä, että ne ovat ihan samanlaisia kuin minun tekeleeni, onnistuin siis aika hyvin italialaisen keittokirjani kanssa.

   
    
    
    
    
    
 

Amalfin kaupungista: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Amalfi  

Amalfin rannikko, paljon maisemakuvia (automatka): http://tamamatka.pallontallaajat.net/2014/02/18/amalfin-rannikko-matkalla-sorrentoon/

Amalfi ja Capri, Iltalehti: http://www.iltalehti.fi/matkajutut/2011070713910527_ma.shtml

Amalfin annikko, Reissausta ja ruokaa blogi: https://reissaustajaruokaa.wordpress.com/2013/09/18/italia-aina-vain-upeampana-amalfin-rannikko/

Mainokset

TdH retkivauhtia 2015

Se tunne, kun seison Maunulan majalta 9:30 aloittaneen ryhmän kanssa odottamassa samaan aikaan Velodromilta startanneita. Kun Apukuski alias Masan takana tulee pitkä nauha pyöräilijöitä. Onko nuo kaikki tulossa tälle retkelle?!

Helsingin Polkupyöräilijät ry eli HePon lauantairetkien ohjelmassa on pitkään ollut ”TdH retkivauhtia”, se ajetaan muutama viikko ennen varsinaista Tour de Helsinkiä. Haluamme tarjota tilaisuuden tutustua TdH reittiin rauhallisesti, tasaisella noin 20 km keskinopeudella, pienillä juoma- ja suuremmilla ruokapysähdyksillä. 

 Lauantaina 8. elokuuta 2015 olin itse vetämässä retkeä kolmatta kertaa, tällä kertaa sweepinä eli viimeisenä, varmistellen että kaikki pysyvät letkassa. Retken varsinainen vetäjä oli Apukuski alias Masa tai PMatti ja hänen apunaan HePon pj KMatti eli Mane ja Lyydia. Tässä retkessä on aivan erityinen tunnelma, minkä vuoksi toivon jatkossakin voivani olla mukana järjestämässä tätä 140 km lenkkiä. Mukana oli maantiepyöriä, retkipyöriä, hybridejä, cyclocrosseja ja yksi ihan rehellinen fixi, viimeiselle kypärännosto ja kumarrus hienosta suorituksesta. 

Bembölen kahvituvalla, jossa pidimme ensimmäisen pysähdyksen, laskin joukon vahvuudeksi 39 pyöräilijää! Aikaisempien kahden vuoden aikana, jotka olen ollut mukana, joukko on kiitettävästi kasvanut, mutta silti tämä yllätti ennakko-odotuksemme. Kuten Matti & Matti jossakin  vaiheessa totesivat, jatkossa meidän on hieman kehitettävä järjestelyjä, eihän tällä porukalla enää pienet kahvilat (ja varsinkaan WC:t) vedä.

Aamulla Maunulan majan parkkipaikalle ajoi nuori nainen, nosti auton tavaratilasta pyörän ja kertoi saapuneensa Mäntsälästä. – Luin vuosi sitten tästä tapahtumasta samana aamuna Helsingin Sanomien Minne mennä -palstalta, ja harmitti kun en ehtinyt mukaan. Olen nyt seurannut HePon facebook-ryhmää ja odottanut, että tämä retki tulisi uudestaan.

Vastaavanlaisia kauniita lähtötarinoita saimme kuulla useita. 

– Olen seurannut HePon sivuja jo pitkään, mutta olen ajatellut että tämä on jotenkin ”suljettu” porukka. Nyt tapahtumakutsu rohkaisi lähtemään mukaan, mieli teki niin kovasti kokeilla elämäni pisintä retkeä.

– Olen ollut HePon rivijäsen jo jonkun aikaa, maksanut jäsenmaksunkin, mutta nyt houkutti niin kovasti kokeilla pitkää matkaa rauhallisesti että päätin uskaltaa mukaan.

– Olin keväällä siellä kehäratapyöräilyssä, ja kun nyt olen pyöräillyt kesällä vähän enemmän niin päätin tulla kokeilemaan tätä.

  
Nämä ja muut vastaavat viestit ovat tärkeitä meille hepolaisille. Meidän tavoitteemme on tavoittaa koko ajan uusia ihmisiä, jotka kaipaavat seuraa, tukea, rohkaisua ja apua pyöräilyharrastukseensa. Sekä suunnittelussa että tiedottamisessa onkin tärkeää yrittää kuvailla retken tai lenkin luonne siten, että siitä saa realistisen kuvan, ja myös toteuttaa se kuten on sovittu. Tämän blogi-kirjoituksenkin tarkoitus on luoda kuvaa siitä, millainen on TdH retkivauhdilla, ja ehkä näin rohkaista taas ensi vuonna jonkun uuden pyöräilijän mukaan.

Vaikka ryhmän pyöräilijöillä oli hyvinkin erilaiset lähtökohdat pitkään retkeen, oli joukko hyvin toimiva, yhtenäinen ja toisiaan kannustava. Joukkoon mahtui niin maanteiden konkareita kuin niitä, jotka eivät koskaan aiemmin olleet ylittäneet 100 km rajaa. Todella monelle tämä oli kesän pisin pyöräily, olemme todella iloisia että saamme HePossa tarjota mahdollisuuden tähän, jokaisen ilo omasta suorituksesta on yhteinen ilo. Oli sitten kyseessä palauttavaa lenkkiä polkeva juoksija tai jalat lopussa kipeinä omaa ”en olisi aamulla vielä uskonut että pystyn tähän” ennätystä polkeva työmatkapyöräilijä.

  

Lydian sanoin, kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Retkelle voi tulla, vaikkei osaisi vaihtaa rengasta, riittää kun sellainen on mukana. Apu on aina lähellä, tälläkin matkalla kävi kolme rengasrikkoa. Ensimmäisen renkaan vaihtoi KMatti, kaksi seuraavaa pyöräilijä itse, ja aina mukaan jäi joku vetäjistä varmistamaan reitillä pysymisen, kunnes muu joukko olin tavoitettu.

Retki on erinomainen tapa tutustua uusiin ihmisiin, kerätä ja jakaa tietoa, kysyä mikä ikinä pyöräilyssä kiinnostaa, aikaahan on paljon. Retkeilystä, kuntolenkeistä, työmatkoista, talvipyöräilystä, kilpailuista, HePon toiminnasta, varusteista, Team Rynkebystä, puheenaiheita on yhtä paljon kuin polkijoita. Tai sitten polkea ihan hiljaa, nautiskella elokuisesta maalaismaisemasta, joka näyttää ja tuoksuu kauniilta. Tällä kertaa sääkin oli suotuisa, saimme yllin kyllin auringonpaistetta mutta emme pisaraakaan sadetta.

Myös ryhmässä ajaminen oli usealle aivan uutta, moni kertoi pyöräilleensä aina vain yksin. Tämän ja muut aiemmin kuvailevat seikat huomioiden oli lähes käsittämätöntä, miten kauniisti tuo lähes neljänkymmenen pyöräilijän helminauha liikkui ja pysyi koossa! Rehellisesti, tämä oli täyden kympin ryhmä!

  
Koska ajajia oli paljon ja hyvin erilaisia, päättivät Matti & Matti viimeisellä taukopaikalla Nikkilässä tarjota hieman nopeampaa ryhmää viimeiselle noin 30 kilometrille. KMatin mukaan starttasikin pieni joukko, jotka polkivat perille noi 26 km keskinopeudella (KMatti voi tarkentaa). Lähdössä PMatti lupasi shampajaa sille, joka pesisi KMatin Kuninkaanmäen kinkareessa. Ja perillä Velolla totesimme, että jaamme Tuomaksen sinne kuljettamat eväät kaikkien kanssa. – Luotin kaimaan 😉

Tuomas ja Lydia olivat edellisenä iltana hakeneet meiltä rinkallisen tavaraa: kuohuviinilaseja, veitsiä, ruis snackeja pari pulloa shampanjaa, Italiasta tuomaani vuohenjuustoa ja sopressa-salamia. Minulla ja Apukuskilla oli vielä kilistämättä Apparin parin viikon takaiselle PM kullalle, olin silloin pyöräretkellä Italiassa ilman pyörää, ja päätimme tehdä sen nyt vanhojen ja uusien tuttujen seurassa. Laseja olin varannut vain 12, sillä kuten alussa sanoin, en osannut kuvitella joukon kasvavan näihin mittoihin. Mutta hyvin tuo kaikille riitti. Kaikki eivät tulleet Velolle asti, jos koti oli loppumatkan varrella se veti pitkän päivän päätteeksi kuin magneetti. 

Ja se hetki, kun kuulet lauseen: – En olisi vielä aamulla uskonut, että pystyn tähän. Ja että tämä tuntuu näin hyvältä.

Jos mielessä on vielä varsinainen TdH, on hyvä muistaa, että senkin voi polkea ilolla ja innolla, ilman mitään turhia paineita. Siteeraan taas Lyydia, joka lopussa naureskeli Kätilöopiston mäessä (varsinaisessa kuntoajossa) kirittelijöille ja ohittelijoille: – On yksi ensimmäinen sija, sitten on vain muita sijoja. Jokaiselle yksi. 

   
   

Kaikki tiet tulevat Roomasta 5 – Lupaus La Spezassa

Yhdeksän aikoihin torstai-iltana lukitsin vuokrafillarini Villa Marcellan puutarhaan. Olin viettänyt iltapäivän Manarolassa, yhdessä Cinque Terren kuvankauniista kylässä, ja palannut viimeisellä iltajunalla La Speziaan. Ajovaatteiden pesu, suihku, yhteys kotiin, italian kuullun ymmärtämistä television ääressä, lepoilta vuoteessa löheillen. Hieman ennen puoltayötä puhelin soi. – Si, sono Mirja Priha….

Kameli oli saapunut Roomaan! Rakas polkupyöräni, joka oli ollut kateissa kahdeksan päivää. Minä itse vain olin edennyt bussilla, junalla, laina- ja vuokrapyörällä suunnitelman mukaisesti Ligurian rannikolle. Koska osoitteeni Italiassa vaihtuu lähes päivittäin, pyysin toimittamaan Kamelin ja fillarilaukkuni tuttavieni luo Schioon (Veneto), sinne mihin passinikin on palautettu. 

Sain lupauksen, mutta kieltämättä minun mielessäni oli rinnakkain Toivo ja Varovaisuus. Ehkä ne onnistuvat kadottamaan Kamelin matkalla Schioon. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, saisinko pukea uuden Shahmama Cycling Team -ajopaidan päälleni Schiossa vai Helsingissä. 

  

Perjantaina ystäväni palasivat Cinque Terreen, Monterosson ja Corniglian kyliin. Minä kaipasin liikuntaa, ja niinpä päätin katsoa, mitä tuon ranta-alueen takana on. La Spetzan kaupungin yläpuolella, SS1 tien varrella, on La Focen kylä. Sieltä lähtee jyrkkä ja mutkitteleva tie ylös kohti 600 metrissä olevaa harjannetta. 

Ennen kipuamista korkeimmalle, 700 m kinkareelle, pysähdyin tienristeyksessä olevaan bar-ristoranteen lounaalle. Kokemus oli mieltä liikuttava, kuin aikanaan Sonjan kanssa Salernossa ristorante-pizzeria Pinocchiossa.  Rakastan tarjoilijoita, jotka tietävät minua paremmin, mitä haluan syödä.

Pyysin oluen ja jotakin syötävää, paninin, tramezzinon tai muuta jotakin muuta sellaista, leipää lisukkeilla. Paikan isäntä kysyi, että mitäpä jos hän toisi rehellistä leipää ja sen seuraksi kunnon italialaisia pikkupurtavia. No, miksikäs ei. Hän palasi vielä kysymään, haluaisinko myös salamia ja muutaman viipaleen kinkkua? Juustoa? Ja ehkä salaattia ja tomaatteja.

Tällaiseen ehdotukseen Italiassa kannattaa aina vastata myöntävästi. Kuva ei välitä makua, munakoison pehmeyttä, yrttisen riisipiiraan mehevyyttä ja pikkukalan suolaisuutta. Lämpöisen juuston kiteistä, murenevaa rakennetta. AH! Hetken jo herkistyin ja kaipasin Apukuskia pöydän toiselle puolelle, olisin halunnut jakaa nämä maut hänen kanssaan. Hauskaa sattumaa sinänsä, että tauon aikana sain viestin, jossa Appari kertoi omalla kasvimaallamme kasvavan hyvän kurpitsasadon. 

   
    
Vielä viimeisiä paloja nautiskellessani isäntä tuli keräämään lautaseni pois. Kun halusin ne takaisin ja vakuutin syöväni kaiken, hän nauroi ja muistutti, että Italiassa ristiin laitetut haarukka ja veitsi ovat aterian päättymisen merkki. Lupasin muistaa, minä jonka selkärankaan on upotettu kello viiden asema. Jostakin syystä rakastan tällaisia syrjäkylien konstailemattomia ruokapaikkoja, joista voi löytää pieniä aarteita. Niiden vuoksi kannattaa kavuta korkealle vaikka 37 asteen helteessä.

Yöllä heräsin valojen välähtelyyn, keräsin pyykit parvekkeelta ja kuuntelin kaukaista ukkosen jyminän. Hetkittäin liekehtivä taivas, öinen valo kauempana siintävien vuorten yllä. Aamulla ehdimme juuri lasketella kukkulalta La Spezian asemalle, kun taivas repesi. Matkalla Pisaan satoi ja salamoi, myös Pisassa oli kosteaa kun poljin palauttamaan fillarini. Ystäväni jatkoivat matkaa junalla Roomaan, minä Padovaan. Matka Pisasta Padovaan taittui junalla nopeasti, alle kolmessa tunnissa, ja tähän sisältyi 30 minuutin junan vaihto Firenzessä.

  
Olen pysähtynyt Padovassa kahdella pyöräretkellä, mutta vain kahvin ja jäätelön verran. Tällä kertaa viettäisin täällä pari päivää, minulla olisi riittävästi aikaa tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin.

Padova on vanha pohjois-italialainen kaupunki, se sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Padovassa on suuri yliopisto, minkä ansiosta vanhassa kaupungissa on hyvin nuorekas ja rento tunnelma. Padovan yliopisto on perustettu 1222, mikä tekee siitä Italian toiseksi vanhimman yliopiston. Yliopisto sai alkunsa, kun ryhmä Bolognan yliopiston opiskelijoita ja opettajia siirtyi Padovaan. Bolognan yliopisto on perustettu 1088 ja on näin pitkäikäisin länsimainen yliopisto. Padovan yliopistossa on maailma vanhin anatomian luentosali (1545) ja kasvitieteellinen puutarha (perustettiin myös 1545), joka on nimetty UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Yliopiston opettajakuntaan on kuulunut mm. Galileo Galilei, joka patsaana tähyilee taivaalle Prato della Vallen laidalla. 

  

Prato della Valle
oli ennen sen perustamista 1600-luvulla suota ja rämeikköä Padovan kaupungin laidalla. Nykyään se on Italian suurin aukio, jonka keskellä olevalle kanaalien rajaamalle soikealle saarelle ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa ja tapaamaan toisiaan. Kanaalin molenpia reunoja kehystää 88 veistosta, jotka esittävät kuuluisia tiedemiehiä, taiteilijoita ja sotasankareita. Aikanaan niitä on ollut vielä viisi enemmän, kunnes Napoleon vuonna 1797 tuhosi Venetsian Dodgejen muotokuvat. Joukossa pitäisi olla myös Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, mutta ensimmäisellä kierroksella en sitä löytänyt. Nyt, kun olen tarkistanut koordinaatit, palaan paikalle uudestaan. 

Kustav II Adolf oli taitava sotapäällikkö, jopa Napoleonin kerrotaan olleen hänen ihailijansa. Hän oli myös intohimoinen luterilaisuuden puolustaja, joka vei Ruotsin 30-vuotiseen sotaan. Ruotsin sotajoukot nousivat maihin Saksassa ja auttoivat Stralsundin kaupunkia voittamaan katolilaiset joukot. Stralsundissa muuten pysähdyin kahville ja jäätelölle vuosi sitten, kun fillaroin Helsingistä Italiaan.

Kustaa II Adolfin kuolinpäivä on liputuspäivä sekä Suomessa että Ruotsissa, Suomessa se on samalla ruotsalaisuuden päivä. Kuningas kuoli taistelukentällä, ja hänen jälkeensä hallitsijaksi nousi hänen tyttärensä, kuningatar Kristiina. Kristiina aiheutti aikanaan skandaalin, kun hän aikanaan ilmoitti ettei mene koskaan naimisiin, luopui kruunusta ja kääntyi katolilaisuuteen. Hänet on haudattu Vatikaanin Pietarinkirkon kryptaan.

Yksi Padovan merkittävistä nähtävyyksistä on Pyhän Antoniuksen Basilika, joka on katolisen kirkon eräs pyhiinvaelluskohde. Heti katedraalin sisäänkäynnissä on tarjolla monilla kielillä opasvihkonen, jossa neuvotaan, miten ja missä pyhiinvaelluskierros tehdään. Pyhää vettä, Madonna, Antoniuksen hauta, pyhäinjäännökset, siunaus jne. Mielenkiintoista ja kaunista, vaikkei ihmispyhimyksiin uskoisikaan. 

   
    
   
Oman vaellukseni viimeinen rasti oli heinä-elokuussa vieraileva näyttely. Raffigurazioni Sacre – Sacred Images -näyttely esittelee Jeesuksen elämää ja kuolemaa pienoismalleina, joita ryhmä taiteilijoita on käsityönä valmistanut. Minulla oli ilo jutella yhden tekijän kanssa, ja hän taisi olla yhtä iloinen kuulleessaan minun tulevan ”kaukaa Suomesta”. Pöh, eihän Helsinki niin  kaukana ole. Tässä lopuksi muutama näyte… ja jotain muuta. Vaikka aika latteilta nuo kuvat näkemääni verrattuna tuntuu. Viimeisen kuvan äärellä avasin nettiyhteyden (Padova open toimi hyvin) ja sain uutisia Suomesta. Hyviä uutisia, niistä seuraavassa tarinassa 😀

   
  

   
  

Kaikki tiet tulevat Roomasta 4 – Kalteva torni ja suora tie

Jokaisella hyvällä pyöräretkellä syntyy tapoja, joista parhaimmillaan syntyy perinteitä. Meidän kolmihenkiselle hellepyöräilyjoukkueellemme se on Spritz. Spritz Venetiano on viinicoctail, jossa proseccoon lisätään Camparia tai Aperolia ja soodaa. Mieto ja maukas, erinomainen hellepäivän päätös. Spritz e qualcosa mangiare, aperitiivi ja pientä purtavaa, sillä jaksaa hotelliin ja suihkuun.

   
 

Maanantai aamuna lähdimme kauniista Sienasta kohti pohjoista, Ulla omalla fillarilla, minä Hessu cervélolla ja ajokengillä. Mutkitteleva ja kumpuoleva tie halki Chiantin viinialueen oli kaunis. Lähtiessä emme olleet varmoja, tavoittelemmeko Firenzeä vai Pisaa, tälle matkalleon ollut tyypillistä hetkessä eläminen. Olemme nousseet fillarien kanssa junaan ja jääneet kahden aseman päässä pois, kun hyvin ilmastoidussa vaunussa syntyy uusi ja tuore ajatus.

   
 Päädyimme Pisaan, jossa viivyimme pari päivää. Kaupunki yllätti ja viehätti, se tuntui perin italialaisela, kaltaisiamme matkailijoita parveili lähinnä Piazza dei Miracolin alueella kauniin valkeasta marmorista rakennetun tornin kallistumaa kauhistelemassa. Tai ihastelemassa. Tornin luona ei juurikaan oteta selfieitä, sillä lähes kaikki itsensä tornin kanssa kuvaan haluavat toistavat samaa kaavaa, kuvaa jossa sormella tai kädellä tuetaan kaltevaa tornia. 

Pisan tuomiokirkon kellotornin rakennustyöt aloitettiin 1173, mutta jo kolmannen kerroksen kohdalla se alkoi kallistua, ja rakennustyöt keskeytettiin lähes sadaksi vuodeksi. 1272 aloitettiin neljän seuraavan kerroksen rakentaminen, minkä jälkeen työ taas keskeytyi, ja lopuloisesti torni valmistui 1370. Tornia katsoessa huomaa selvästi, ettei yläosa ole niin  kallellaan kuin alimmat kerrokset. Torni onkin itse asiasiaas kaareva, sen ylimpiä kerroksia oikaistiin romahtamisen estämiseksi. Kellotkin on sijoitettu kallistuman vastakkaiselle puolelle.

   
    Sain Hotel Helvetiasta pyörävuokraamon osoitteen ja tiistaina meillä kaikilla kolmella oli viimeinkin fillari alla! Ei niin hääppöinen tuo minun ajokkini, mutta kulkee eteenpäin polkemalla. En ollut tehnyt varausta, joten tyydyin siihen mitä varastossa oli. Hintakaan ei ollut paha, 5 vrk maksoi 65 euroa.

Pisasta on noin 15 km meren rannalle, Marina di Pisaan, jonne poljimme uimaan tuomiokirkkoon tutustumisen jälkeen. Duomoon on ilmainen sisäänpääsy, mutta sitä varten on lunastettava lippu, johon on määrätty vierailuaika. Näin sisällä olevan väen määrää voidaan säädellä, ja jokaiselle vierailijalle voidaan tarjota rauhallinen hetki tutustua tuohon käsittämättömän kauniiseen taideteokseen. 

  
Lämpötilan kivutessa lähelle +40 astetta elävät uimarannat kultakautta. Kuten Pisa ja Marina di Pisa koko rannikko Pisasta La Speziaan rakentuu vastaavista kaksoiskaupungeista, joissa varsinainen kaupunki on mantereella ja rannalla on Marina, ranta-alue. 

Ligurian meren ranta Viareggiosta Marina di Massaan on yhtä uimarantojen ja hotellien jatkumoa. Pohjoismaiselle ihmiselle ranta, jossa merta ei aitojen, pensaiden ja mainosten takaa näe, on outo. Täällä jos missä ymmärtää miten hienoa on se, että ranta kaavoitetaan kaikille yhteiseksi ulkoiltavaksi alueeksi. Yksityisten uimarantojen seassa on harvakseltaan yleisiä uimarantoja, noin 20 km matkalla saa olla tarkkana, jos haluaa pulahtaa mereen ilman rahastusta. 

   
 Keskiviikkona jätimme Pisan ja suuntasimme pohjoiseen juuri tuota rantatietä pitkin. +37 C helle tuntui ihan siedettävältä, kun sekä vastatuuli että pyöräilyn suloinen ilmavirta jäähdyttivät ihoa. Tyypillinen keskustelun aloitus joka paikassa on ”é caldo”, onpa kuumaa, johon minulla on vakiovastaus: – No, meille tämä sopii hyvin, Suomessa on tänä kesänä kylmää. Ja me olemme lomalla, emme töissä.

Joka suunnassa tasaisella ja suoralla tiellä matka eteni helposti. Ranta-alueella on melko hyvä, kilometrien pituinen pyöräkaista, mutta jos mielii edetä hiukankin sujuvammin on syytä ajaa ajotiellä. Jalankulkijat, pysäköintipaikoilta tulevat autot ja monenlaiset helteen rentouttamat jopoilijat pakottavat ajamaan kaistalla hyvin hyvin hiljaa ja varovasti, himmaillen. Jo ennen Marina di Carraraa alkavat valkeat marmoriveistokset olivat meidän pysäyttäjiä ennen risteystä Sarzanaan, jossa viettäisimme yön. 

Marmori on korkeassa lämpötilassa ja paineessa kiteytynyttä kalkkikiveä. Carraran marmori on väriltään valkeaa tai siniharmaata, se on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo antiikin aikana. Renessanssin ajan ehkä kuuluisin kuvanveistäjä Michelangelo käytti Carraran marmoria, hänen sanotaan viettäneen aikaa louhoksilla valitsemalla henkilökohtaisesti käyttämänsä kivilohkareet.

Spritz appelsiinipuiden alla, suihku, pizza ja italian tunti RAI 1:n seurassa. La vita é dolce! 

   
          

Kaikki tiet tulevat Roomasta – alku

Puolisoni Apukuski palasi maanantaiyönä Italiasta, Bormio-Stelvio -kisasta, jossa hän oli Kuopuksemme sekä ystäviemme Torppiksen ja Stenin (IT) kanssa. Edellisenä päivänä Esikoisemme oli lentänyt Roomaan, josta matka jatkuisi junalla pohjoiseen Alpeille. Keskiviikkona 15.7. oli minun vuoroni antautua Italialle.

Viime kesänä 2014 pyöräilin Helsingistä Italiaan, edellisenä Belgiaan. Tälle kesälle olin suunnitellut kaksi lyhyttä pyöräretkeä, halusin nauttia enemmän myös Helsingin kesästä ja kasvimaan hoidosta. 
Kesäkuussa pyöräilin viikon Ranskassa Loiren yläjuoksulla, siitä voi lukea kolmen jutun sarjan kategoriassa ”La Loire á Vélo”. Nyt heinäkuun puolessavälissä minulla oli menolippu Roomaan, tavoitteenani on palata elokuuksi kotiin, siis ehkä lyhyt parin viikon reissu.

Valmistautuminen matkaan, kai siinä on tärkeintä fillarin huolto. Kameli on ollut kovassa käytössä läpi vuoden, minulle on tullut tavaksi viedä se vuosikatsastukseen Helsinginkadun Cycle Centeriin, josta olen sen aikanaan hakenut. Koska tarvitsin pyörää kesävieraalle aivan viimeisiin päiviin asti, olin varmistanut ja sopinut huoltoajankohdan etukäteen. Kesä on fillarihuolloissa kiirettä aikaa, hyvä niin, monessa paikassa huoltoon voi olla jopa kahden viikon jono. Cycle Centerissä Kameli sai mm. uuudet ketjut ja takavaihtajan vaijerin, toisen pullotelineen kadonneen tilalle ym. Oli ilo ajella sillä tiistaina Toimelaan iltapäiväkahville, se oli taas kuin uusi, kiitos Tomi & co. 

 
Koska minulla oli vain menolippu en pakannut Kamelia pyörälaukkuun vaan laatikkoon, jonka Appari toi minulle Mäkelänkadun Cycle Centeristä. En tiedä, mistä tulen takaisin, enkä näin ollen voi toimittaa laukkua eteenpäin. 
SASin polkupyörän kuljetusehtoihin on jokin aika sitten tullut muutos. Jos fillari on pakattu laukkuun tai laatikkoon ei sille tarvitse/voi varata paikkaa ennakkoon. Ja mikäli pakattu fillari on ainoa matkatavara eikä se ylitä 23 kg painorajaa ei siitä tarvitse maksaa lisämaksua, joka muuten 66 €. 
Tämä on hyvä käytäntö, mutta toki aina on riski, ettei pyörä mahdu samalle lennolle, erityisesti talvipyöräilyn sesonkiaikoina suosikkikohteisiin. Silloin se jää jonoon, ja jos aikataulu on tiukka on vuokrafillarri varmempi vaihtoehto.

Varusteisiini kuuluu kaksi sivulaukkua, etulaukku ja työkalupussi. Hieman pyöräilyvaatteita, hieman siviilivatteita, italian oppikirjani ym. Lämpötilat perillä ovat huimat, myös ennusteissa yli 30 astetta. Toisaalta Apenniinien luona näyttäisi olevan luvassa sade- ja ukkoskuuroja, joten sadevarusteitakaan ei voi unohtaa.
Reilu viikko sitten ystäväpariskunta päätti lähteä mukaani, he lensivät Fiumicinoon jo keskiviikko aamuna. Tarkoituksemme on startata torstaina kohti pohjoista, suunnitelmia teemme päivä kerrallaan. Heillä on meno-paluulippu Roomasta ja noin 10 päivää aikaa polkea, suunnitelmissa on tulla takaisin Roomaan junalla. 

Vaihdoin konetta Arlandassa, vaihto oli jo alkujaan pelottavan sujuva, 35 min. Koska Helsingin kone oli hieman myöhässä juoksi sieltä nauhallinen matkustajia final call to Rome kuulutuksen säestämänä. Ehdimme, mutta matkatavarat eivät. Perillä Fiumicinossa tuijottelimme hetken hihnaa, josta ruotsalaiset ja norjalaiset toverimme poimivat laukkujaan, minkä jälkeen liityimme hitaasti etenevään jonoon tehdäksemme ilmoituksen. Kolme tuntia lentokentällä, huh, onneksi jonossa oli mukavaa seuraa. Mutta olisipa SAS älynnyt tarjota edes tilkan vettä, saati kahvin, kyllä olisi tullut parempi mieli. 

Yhteinen illallinen ystävien kanssa oli menetetty, puolilta öin olin majapaikassani. B&B Torre Clementinan ystävällinen vastaanotto, kaunis viileä huone ja kentältä ostamani baguette saivat pikkuisen pahoittuneen mieleni hyvälle tuulelle. Kyllä tämä tästä vielä rullaa. Enemmän kuin fillarin katoaminen minua harmitti jonossa seisominen. Aamulla majapaikan isäntä rakensi minulle talon kattoterassille toimiston, jossa odottelen viestiä SASilta… 

   

    

Pyöräretkellä Loiren yläjuoksulla 2.2/2 – viiniä ja vuohenjuustoa

Aikaisemmat jutut kesäkuussa 2015 tekemästäni pyöräretkestä Loiren yläjuoksulle ovat Prologi, Ruusuja ja rauhaa sekä Viiniä ja vuohenjuustoa (ensimmäinen osa). Tässä kirjoituksessa pyöräilemme kaksi viimeistä päivää, ensin Sancerrestä Cours les Barresiin, josta käsi teimme retken Neversiin sekä Apremontin linnaan, joka ympäröivän kylän kanssa oli lumoavan kaunis kokemus, kuin olisin ollut sadussa. 

Torstai aamuna (11.6.) jokilaivamme Anna Maria IV oli ankkurissa Ménétréolissa, Sancerren viiniviljelmien juurella. Päiväretki alkoi nousulla ylös Sancerren kukkulalle (312 m), vielä hiljaiseen keskiaikaiseen kaupunkiin, joka myöhemmin kesällä täyttyisi matkailijoista. Sancerre on saman nimisen viinialueen pääkaupunki, viineistä ja vuohenjuustoista olen kirjoittanut edellisessä jutussa. Kukkulalla on ollut mitä ilmeisimmin asuttu ollut Roomann imperiumin aikana Julius Caesarille omistettu temppeli, myöhemmin sen tilalle syntyi pieni kylä.

Tie ylös kaupunkiin kulkee viiniviljelmien keskellä, ja ylhäältä kaupungista aukeaa kaunis näkymä Loire-joelle ja sen kanavalle. Kaupungissa on Sancerrre viinimuseo, Maison des Sancerre, jonka näyttely esittelee hyvin alueen viininviljelyn historiaa ja nykyaikaa. 3D elokuvalla pääsee kulkemaan viinirypäleen matkassa koko tuotantoprosessin kasvupaikalta tankkien kautta pulloon ja lasiin, oppaana on kuka muukaan kuin leppäkerttu, tuo luonnollinen tuholaistorjuja.

Museon yläkerran terassilta aukeaa kaunis näkymä yli viiniviljelmien, siellä on myös mahdollisuus maistella viinejä. Meidän muiden polkiessa rauhallisesti ylös kukkulan rinnettä ja nautiskellessa kylän ja viinimuseon antimista teki Apukuski taas oman treeninsä. Tavoitteena oli 2 x 4 min vetoja ylämäkeen, MUTTA toteutus olikin 4 x 7 min – kas mäki oli 7 min kertaveto. Tämän jälkeen oli taas mukava vetää oranssi takamiehen liivi päälle.

   
      Laskeuduttuamme alas kukkulalta matka jatkui läheiseen Pouilly sur Loiren kylään, joka on niin ikään kuuluisa gastronomiastaan ja viineistään. Oppaammekin yllätykseksi kylä oli lähes autio ja tyhjä, liekö siihen syynä suuret tietyöt, jotka vaikeutivat kylään ajoa. Pysähdys jäi lyhyeksi, matka jatkui lounaspiknikille joen varteen ja edelleen La Charite sur Loiren kaupunkiin. Olimme onneksi saaneet edellisenä ilta maistaa Eric Louisin Pouilly Fume AOC viiniä, tila omistaa palstoja myös tältä nimisuojatulta alueelta.

   
 La Charite sur Loire on joen itärannalla sijaitseva linnoitettu historiallinen kaupunki, joka on aikojen saatossa selvinnyt niin tulipalosta (1559), Ranskan uskonsodista, vallankumouksen tuhoista kuin hiumista kehityshankkeista. Ranskan suuren vallankumouksen aikana vain muutama munkki jäi asumaan luostariin, joka myytiinn yksityisille henkilöille ja suojeltiin. Nykyään luostarista on jäljellä vain rauniot. 

Kaupungin keskellä sijaitseva Sainte Croix Notre Dame kirkko pääsi Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1998, se on osa Santiago de Compostela -reittiä Ranskassa. Kirkostakin saattaisi olla jäljellä vain rauniot tai muisto, sillä 1800-luvulla sen läpi suunniteltiin kulkevan uusi tie. Pelastukseksi tuli herra Prosper Mérimée, joka on ehkä tunnetumpi kirjailijana (Carmen) kuin historioitsijana ja arkeologina. Hän näki kirkon arvon ja sai suunnitelmiin muutoksen.

   
            Päiväretki päättyi Cours les Barresiin, jossa vietimme kaksi viimeistä yötä. 

   
    

Perjantai (12.6.) oli viimeinen pyöräilypäivä, kävimme retken aika mm. Neversin kaupungissa sekä Apremontin kylässä ja linnassa, oikeammin linnan puutarhassa, joka oli kuin todeksi muuttunut satukirjan kuva. 

Hieman Neversistä länteen Loire jokeen laskee yksi sen sivuhaaroista, L´Allier. Samassa kohden myös Loiren kanava haarautuu kahteen suuntaan, toinen seuraa edelleen Loirea aina Roannen kaupunkiin ja Villerest-järvelle asti, L´Allieria seuraava kanava päättyy melko pian kääntöpaikkaan. Loiren itärannalla, Marzin kunnassa sijaitsevalta maisemaa hallitsevalta kukkulalta, Allierin nokalta (le Bec l´Allier), on hieno näkymä kahden joen kohtaamispaikkaan.

  
Nevers on vanha kaupunki, ensimmäiset merkinnät siitä on nimellä Noviodunum. Noviodunumia asuttivat heedut, Gallian keskiosassa asunut kelttiläinen heimo, ja kaupunki oli Rooman liittolainen jo yli 100 vuotta eaa. Nykyään Nevers on tunnettu pikemmiten keskiaikaisista piirteistään. Kapeiden katujen varrella on useita rakennuksia aina 1300 asti. Yksi merkittävimmistä kansallisista muistomerkeistä on Saint Cyr et Sainte Juliette katedraari, joka on oikeastaan kahden erillisen rakennuksen muodostama kokonaisuus. Osa kirkon lasimaalauksista hämmensi modernismillaan, sitä saattaa osaltaan selittää sen, että rakennus on osittain tuhoutunut ja jälleenrakennettu kaksi kertaa. 

Myös Neversissä teimme retken paikalliseenn kauppahalliin, juustojen, hedelmien ja paikallisten linssien luo. Kesäkuun alussa olivat ensimmäiset lähialueen uudet perunat tulleet myyntiin, hinta oli kuten kotona Suomessa, tässä vaiheessa 4 € kg. Keittiöpuutarhoissa ja palstoilla perunat vielä pääsääntöisesti kukkivat. Neversin kaupungintalolla puolestaan kukki neulegraffitteja isänmaallisissa väreissä.

   
         Neversin jälkeen pyöräretki jatkui kohti  L´Allier-joen haaraa ja edelleen sitä myötäilevää kanavaa pitkin vanhalle kääntöpaikalle asti. Paikka on ollut paitsi laivojen kääntöpaikka myös kohta, jossa joen vettä virtaa kanavaan. Hieman edempänä joen yläjuoksulla on Apremont sur Allierin kuvankaunis kylä, joka jo itsessään on nähtävyys.

Apremont sur Allier on Allier joen rannalla sijaitseva keskiaikainen kylä, jota jotkut pitävät yhtenä Ranskan kauneimmista kylistä. Kylän eteläreunan kukkulalla kohoaa keskiaikainen Apremontin linna ja sen vieressä on puutarha, jonne astuessa tulee tunne kuin kulkisi satukirjassa. Kylän asukkaat ovat keskiajalla olleet louhoksien työntekijöitä, joiden tehtävänä oli louhia kiviä Loiren varren suuriin katedraaleihin, mm. Orléansiin. Kylän uusi elämä ajoittuu maailmansotien väliseen aikaan, jolloin omistajaa usein vaihtaneen linnan isäntä Eugéne Schneider arkkitehti M. de Galéan avulla aloitti kylän ja linnan entisöinnin. Kaikki, mikä ei silloin ollut sopusoinnussa keskiaikaisen ilmeen kanssa, purettiin ja rakennettiin uudestaan keskiaikaiseen tyyliin.

Gilles de Brissacin suunnittelema puutarha avattiin 1976. Puutarhan kauneutta on vaikea kuvailla. Upeiden kasvialueiden ja vesiaiheiden lisäksi puutarhassa on useita venälainen taiteilijan Alexander Sebriakoffin suunnittelemia rakennuksia. Belvedere-paviljonki puiston korkeimmalla kohdalla, kiinalainen silta ja turkkilainen paviljonki keskellä lampea. Belvederen sisäseiniä koristaa 10 vuotta sitten sinne tehdyt kahdeksan keraamista panelia, jotka on valmistettu Montagnon tehtaalla Neversissä. Kaikki laatat perustuvat A. Sebriakoffin alkuperäisiin maalauksiin. Puutarhassa kävellessä aika tuntuu pysähtyvän. 

Apremont oli meidän pyöräretkemme viimeinen kohde, sieltä poljimme takaisin Cours les Barresiin jossa jokilaiva Anna Maria oli. Edessä oli viimeinen illallinen Meryn herkkujen ääressä, rinkan pakkaus ja aamulla bussimatka Pariisiin. 

Kuvasarjat kahdesta viimeisestä päivästä voi katsoa täällä: La Loire à Vélo – 6th and 7th day.

   
                 

Pyöräretkellä Loiren yläjuoksulla 2.1/2 – viiniä ja vuohenjuustoa

 Aiemman jutun kesäkuussa 2015 tehdystä fillari- & jokilaivaretkestä Loire-joelle voit lukea täällä: Ruusuja ja rauhaa. Olin alkujaan suunnitellut jakavani matkan kahteen juttuun, mutta neljänteen päivään ja siirtymiseen viini- ja juustoalueelle sisältyy niin paljon, että päätin jakaa tämän vielä kahtia. 

Tässä jutussa kerron vain yhdestä päivästä, matkan viimeiset kaksi päivää ansaitsevat oman tarinansa. 

Neljäs pyöräilypäivämme Loire-joen laaksossa, keskiviikko 10.6., alkoi pienestä ja hiljaisesta Beaulieu sur Loiren kylästä. Lähdimme matkaan joka-aamuiseen tapaan oppaamme Peterin johdolla 8:45, jokilaiva Anna Maria IV starttasi samaan aikaan päästäkseen siirtymään Loiren kanavaa pitkin seuraavaan majapaikkaamme Ménétréoliin.

Laivalla ei ole WIFI-yhteyttä, mutta ainakin tähän asti pienimmissäkin kylissä on ollut turisti-info ja siellä ilmainen WIFI. Koska yhteys toimii sulkemisajan jälkeen myös rakennuksen ulkopuolella, saattoi aina silloin tällöin muuten autiossa kylässä nähdä pienen joukon suomalaisia lataamassa puhelimiinsa ja tabletteihinsa Helsingin Sanomia ja muita viestejä maailmalta. Pyöräreitti pyrkii palvelemaan matkailijoita. Beaulieun turisti-infossa, jossa vietin hiljaisen hetken oppaamme Peterin kanssa, oli tämä hauska, fillarinvanteista tehty pöytä, johon pyöräilyesitteet oli koottu.

   
    Loiren pyöräreitti, La Loire à Vélo, on 800 km pitkä, Ranskan pisin vapaa-aika-ajoon rakennettu pyöräreitti. Se on osa Eurovelo 6 reittiä Atlantilta Mustallemerelle, Ranskan puolella tuosta reitistä kulkenee noin 1600 km Alsacesta Nantesiin. 

Loiren reitti alkaa yläjuoksulta Neversistä ja päättyy Nantesiin, poljimme siis kohti reitin toista päätä. Emme aina suorinta tietä tai reittiä seuraten vaan paikallisoppaan asiantuntemuksella siksakkia joelta hallitusti pois poukkoille. Jo aamupäivällä, lähestyessämme Cosnen kaupunkia, ymmärsin saapuvani viini- ja vuohenjuustoalueelle. Ensin maisemaan ilmestyivat vuohet, sitten viiniviljelmät. 

Perinteiseen ranskalaiseen tapaan juustoja syödään aterian päätteeksi, yleensä tarjolla on kolme erilaista makua. Ranskassa on 48 EU:n nimisuojaa nauttivaa juustoa (AOC), näistä kuusi on Loiren laakson juustoja. Yksi alueen AOC juustoista on Crottin de Chavignol, sylinterin muotoinen pieni raakamaidosta valmistettu juusto. Kun juuston nimessä on Chavignol, pitää sen alkuperän olla tarkkaan määrätyltä alueelta lähellä Chavignon kylää, Sancerrestä ja St. Saturista hieman länteen. 

Tarjolla on paljon paikallisia, pienien juustoloiden vastaavia tuotteita, Crottin dde Chévre, jotka ovat aina ainutkertaisia makuelämyksiä. Enpä huomannut enkä ymmärtänyt, miten tuo juuston maku muuttuu, jos vuohi syö heinää naapurin pellon puolelta, kertokoon sen minulle joku toinen. No, kai tuon nimisuojauksen tärkein tehtävä on brändätä ja turvata jokin alueellinen tuote, näin sillä ei ole riskiä muuttua vuosisatojenkaan saatossa. Kun ostat Lapin puikula -perunoita tiedät mitä pussissa on ja mistä perunasi suurin piirtein tulee, vaikka paperin läpi et sitä näe. Eikä vastaavia italialaisia perunoita, joita kerran löysin, voi myydä Lapin puikuloina, vaikka ne olisivat kuinka maukkaita. 

Vuohet ovat laiduntaneet Loiren laaksossa jo1300 vuotta, kun arabit jättivät ne jälkeensä vetäytyessään etelämmäs vuonna 732 käydyssä Toursin taistelussa. Tuttujen ja yleisten pehmeiden tuorejuustojen ja kovien, kypsytettyjen vuohenjuustojen sijaan tällä alueella valmistetaan paljon rakenteeltaan kovempia, mureita ja aromikkaita tuorejuustoja. 

   
          

Cosnessa pääsi nelikkomme taas lempipuuhaansa, paikalliselle torille ostamaan lounasherkkuja. Aamulla tehdyt evätpatongit saivat seurakseen juustoja, oliiveja ja hedelmiä. Minulle aivan uutta olivat esikasvatetut salaatin taimet. En ole niitä täällä Suomessa tavannut, vaikka juuri tänne, jossa kasvukausi on lyhyt ja jänikset vaanivat valppaina kaikkea puutarhan vihreää, ne sopisivat oikein hyvin. Itse olin menettänyt matkan aaikana yhtä lukuunottamatta kaikki lehtikaalin taimet, onnekseni ystävälläni Rouva Ryytimaalla oli jäänyt joitakin ylimääräisiä omasta keittiöpuutarhastaan.

   
  

    

Jatkettuamme matkaa Cosnesta ylitimme kanavan, jonka sulkuportilla oli Anna Maria. Kätevää, sillä sain annettua seurueellemme ostamani vuohenjuustot Merylle ja pudotin hunajapurkkini hyttimme ikkunasta vuoteelle. 

St. Saturin keskustassa toivotetaan matkailijat tervetulleiksi Sancerren alueelle. Sancerre on Loiren yläjuoksun tärkein viinialue, se on myös koko Loiren alueen vanhin viinialue. Alue on tunnettu erityisesti AOC viineistään, jotka valmistetaan valkeasta Savignon Blancista ja punaisesta Pinot Noirista. Aikanaan Pinot Noir oli alueen valtalaji, mutta viinikirvojen vitsausten vuoksi valkea, Loiren laaksosta kotoisin oleva Savignon valtasi alaa. 1970-luvulla Sancerren viinit tulivat laajemmin tunnetuksi ja niiden suosio erityisesti monikäyttöisinä, hyvinä ateriaviineinä kasvoi.  Alueen viinitilat ovat pieniä perheyrityksiä, maakauppaa ei juuri käydä vaan ne siirtyvät perintönä sukupolvelta toiselle. Päiväretkemme lopuksi pääsimme tutustumaan yhden tilan tuotantoon. 

   
    

Les Celliers de la Pauline viinitila sai alkunsa vuonna 1860, kun suvun isoäiti aloitti viinin valmistuksen ja myynnin. Rouva Pauline oli poikkeuksellisen rohkea nainen, sillä nainen viinitilan omistajana ja tuottaja on tänäkin päivänä harvinaisuus. Työtä jatkoi hänen poikansa Leon, joka avioliiton kautta yhdisti kaksi alueen viinitilaa, tällä hetkellä sukutilaa isännöi Eric Louis

Tilan viinit valmistuvat nykyaikaisissa terästankeissa, mutta alakerrassa on kellari, jossa kypsytetään akaasia-ja tammitynnyreissä vintage-viiniä ”Cuvée Pauline” tilan perustaneen isoäidin kunniaksi. 

Tasting-salissa saimme todeta, miten herkkiä sekä Savignon että Pinot Noir ovat maaperälle, jossa ne kasvavat. Samana vuonna samoista rypälelajikkeista eri palstoilla kehittyy hyvinkin erilaisia, vaikka kasvualue sinänsä on suppea. Oman vivahteensa makuihin toi viinien kanssa tarjottava lähialueen Chavignol vuohenjuusto.

Oma suosikkini maisteluissa oli tilan Pouilly Fumé, jota ostin pullon kotiin, odottamaan kasvimaamme ensimmäisiä siiklejä. Sancerre Cuvée Paulinea tai tilan kuohuviiniä emme maistaneet, niinpä varasin niitäkin pullollisen kotimatkalle Suomeen. Tässä suhteessa jokilaiva & pyöräily on aivan toisenlaista kuin fillarivaeltaminen, jolloin ei tulisi mieleen lisätä nyyttien painoa yhdelläkään viinipullolla. Tai, no, olen minä viime kesänä vienyt pullon paikallista Italialaista rosé kuohuvaa sivulaukussa ystävilleni Salzburgiin. 

Tilan viineihin ei lisätä sulfiitteja, ne eivät ole varsinaisesti luomuviinejä mutta kasvatuksessa noudatetaan biodynaamisia periaatteita. Tätä korostamaan on viinien etiketteihin suunniteltu Pikku Prinssiä, Le Petit Prince,  jäljittelevä tyyli. Tuholaisten torjuntaa tehdään luonnollisin menetelmin, mm. levittämällä kasvustoihin tuoksua, joka houkuttelee paikalle tietyn hyönteislajin, joka puolestaan aterioi mahdollisilla tuholaisiksi luokiteltavilla hyönteisillä. Ja yksi parhaista viininvartijoista on tietysti leppäkerttu, jonka kuva tuli usein vastaan. Kuin paikallinen Madonna. 

Tilan Kotisivuilla on esittelyjen ohessa hyviä ruokaohjeita kullekin viinille. Tämän päivän kuvakoosteen voi kokonaisuudessaan katsella täällä:

Tämän päivän kaikki kuvat voi katsella täällä: La Loire à Vélo – 5th day.