Avainsana-arkisto: kirjat

Viikon fillari 15/2014 – Älä pelkää olla

IMG_5044

Ostamalla Albert Espinosan Keltainen maailma -kirjan tuet Syöpäjärjestöjen valtakunnallista neuvontapalvelua. BAZAR kustantamo.

Mainokset

Isän takapenkillä, äidin tarakalla

Hyvää isänpäivää tänään sunnuntaina 11.11.2012 Apukuskille ja kaikille maailman ihmisille. Kaikille, sillä

Firenze 2010: isä saattaa tyttäret ja fillarit junaan.

jokaisella meillä on isä! Jotkut on itsekin. Jotkut on, vaikkei haluaisi, ja toiset ei vaikka haluaisi. Ja jotkut ei edes halua. Se vain on elämän luonne. Hyviä miehiä, ihmisiä, silti kaikki.

Oma isäni kuoli, kun olin 11-vuotias. Tuosta lyhyeksi jääneestä yhteisestä ajasta 1960- ja 70-luvulla on paljon monenlaisia muistoja, mutta ei minkäänlaisia mielikuvia isästä ja polkupyörästä. Äidin tarakalla, isän Ford Anglian takapenkillä. Kuin  Kjell Westön kirjojen ajankuvaa.***

Auton ilmestyminen työläisperheen pihalle oli kova juttu, monin tavoin. Se kasvatti elämänpiiriä, joka aiemmin oli ulottunut kävely- ja pyörämatkan päähän. Kyllä kauemmaskin matkustettiin, linja-autolla Kouvolaan ja junalla Poriin. Mutta autolla aukesivat kaikki mutkaiset hiekkatiet, löytyi tie Kuusamoon, Ruotsiin ja Norjan vuonoille.

Aika huimaa miettiä, mitä tuossa noin 50 vuoden kuluessa on tapahtunut. Ajattelen lähinnä itseäni ja omien lasteni isää: meidän autoistumista ja sen radikaalia purkamista.

*** Kjell Westön kirjojen polkupyöräkohtauksia:

Westö ja fillarit Helsingin yllä

Isän nimeen, sedän pyörällä

Älä polje yöhön yksin

Viikon fillari 44/2012 – Il Campionissimo Fausto Coppi

Amalfin rantatieltä, Positanon ja Amalfin kaupunkien välistä, nousee tie SS336 ylös Agerolaan, jonne on pystytetty muistomerkki italialaiselle pyöräilylegendalle Fausto Coppille. Kipakkaa nousua sinisen meren rannalta 600 metriin.

Mutkitteleva tie kulkee läpi Furoren kylän, joka on aurinkoinen ulkoilmagalleria. Kylän rakennuksia koristavat taiteilijoiden seinämaalaukset, mm. tämä roosa campionissimo, jonka on maalannuty Mary Cinque.

Coppi on ajanut tätä tietä Giro d-Italiassa 1960-luvulla, muistomerkin on pystyttänyt  sanomalehti Il Mattino.

Coppille on pystytetty useita muitakin muistomerkkejä, yksi tunnetuimmista on varmasti Madonna del Ghisallolla, jossa Apukuski & kumppanit kävivät viimeksi pari kevättä sitten (Madonna del Ghisallo, huhtikuu 2011)

Kestävyysurheilijoiden merkityksestä sodasta toipuville kansakunnille on sivunnut Jukka Pakkanen kirjassaan Elena Damianin kirjeet (LIKE 2011).  Lainaus sivulta 105, suosittelen koko kirjan lukemista:

– Fausto Coppi, sodanjälkeisen Italian suuri urheilija. Samana päivänä kun Paavo Nurmi toi olympiasoihdun Helsingin sateiselle stadionille, Fausto Coppi ajoi aurinkoiseen Pariisiin Tour de Francen voittajana. Suurissa urheilijoissa kiteytyy ajan henki ja elämäntunne. Fausto Coppi on meille myytti ja Paavo Nurmi teille. Nurmen ylivertaiset juoksut ja Coppin armottomat irtiotot…

Viikon fillari 42/2012 – Ti amo!

Napoli, kesäkuu 2011.

Fillarillaan ristiin rastiin maailmaa reissanneen Matti RämöPahimmat pyöräilykaupungit TOP 4 listan ykkösenä komeilee Napoli. Apukuski, joka ei ole vielä Napolissa fillaroinut, luki sen suosituksekseksi tai ainakin haasteeksi. Siis sinne, syyspyöräilylle Sorrentoon, Amalfin rannikolle ja Napoliin! Vesuvius jäi viimeksi kapuamatta.

Rämön kirjat ovat tämän linkin päässä.

Mielensäpahoittaja ja polkupyörät

Koska olen kirjoittanut aiemmin Tuomas Kyrön teosten Kerjäläinen ja jänis sekä Urheilukirja polkupyöristä ja lisäksi muutaman kerran lainannut Mielensäpahoittajan sananpartta, on minun varmaankin syytä poimia myös tuon viimeksi mainitun merkkiteoksen polkupyöräkohtaukset.

Tänä keväänä on WSOY julkaissut lisää mielensäpahoittajan kirjoituksia, tällä kertaa ruokatarinoita. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. En ole itse vielä tuota kirjaa lukenut, säästelen tarkoituksella vielä hetken.  

Mielensäpahoittaja (WSOY 2010), tuo kaikkien tuntema 80-vuotias kantasuomalainen arjen tarkkailija ja kommentaattori, mainitsee kootuissa kirjoituksissaan kolme kertaa polkupyörän. Niin monen muun tapaan liittyy 2/3 kyröläisistä kirjallisista fillareista lapsiin ja lapsuuteen, yksi on yleinen kannanotto nykypäivän pelkuruuteen.

Kirjoitus Pitäydytään omissa päättyy kuten kaikki muutkin Ps. merkintään:

Ps. Laitoin pojan tyttärille kirjeen. Jokaiselle viisi euroa ja muutama lehdestä leikkaamani juttu siitä, kuinka polkupyörä huolletaan talven jälkeen. Kyllä ei varmasti poikani sitä niille opeta…

Seuraava kohtaus on kirjoituksessa Mikä päivä, mikä vuosi:

Nämä ovat ihmeellisiä pelkureita nykypäivänä, polkupyörää pitää ajaa kypärä päässä ja tarvitaan yksityisiä sairasvakuutuksia vaikka se maksetaan veroissa.

Kolmas ja viimeinen kohtaus on joulukirjoituksessa Itsetehdyt lahjat:

Lapsille annoin kettukarkkia ja puiset salkut. Siellä odotti kuitti tilisiirrosta, joita rahoja ei sitten käytetä ennen kuin täyttävät kahdeksantoista. Ellei tule perusteltu tarve vaihdepyörään tai yksityiseen terveydenhoitoon.

Mitähän tuohon lisäisi? Eipä juuri mitään. Lopuksi sanon vielä yhden sanan. Punajuuri. Se nimittäin riittää vihreäksi vaikka on punaista. Mihin ihminen tarvitsee avokaadoja, kivihedelmiä tai edes appelsiinejä kun on punajuuria? 

Toivottavasti olette Kyrönne lukeneet.

Ps. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Apukuski esitteli Tampereelta tulleen uuden takakiekon. Kyllä ei ole hyvä, että pelkkä takarengas maksaa melkein saman verran kuin minun koko polkupyörä 😦

Törmälän pyörätelineet

Miika Nousiaisen viime syksynä ilmestynyt Metsäjätti on kirja, jota olin odottanut kauan. Paperitehtaan varjossa kun olen omat 18 ensimmäistä vuottani kasvanut. Kirja, joka jonkun oli kirjoitettava. Onneksi aiheeseen tarttui juuri Nousiainen, jonka lausetta ja tekstiä niin mielellään luen. Nousiaisen uusimman teoksen odotus oli meillä kotona muutenkin korkealla, ostimme Apukuskin kanssa toisistamme tietämättä molemmat tuon saman kirjan.

Metsäjätti on kertomus Törmälästä, puunjalostusteollisuudesta riippuvaisesta suomalaisesta paikkakunnastakunnasta, jossa eivät riitele asiat vaan ihmiset. Se on älykäs, mustalla huumorilla hivelty tarina yhteiskunnasta. Samalla se on yksilön kehitystarina ja niin totta kuin tarina voi totta olla. Fiktiivisen kirjan henkilöt ja asetelmat ovat todellisia ja oikeita. Laitan taas tämän kirjoituksen loppuun linkkejä varsinaisiin kirja-arvosteluihin, minä poimin tähän juttuun blogini mukaisesti vain Nousiaisen kirjallisia polkupyöriä. Aloitan parhaasta.

Pasi on poika, joka lähti pois Törmälästä, opiskeli ekonomiksi ja jätti menneisyyden taakseen. Kunnes työ toi nuoren miehen takaisin Törmälään. Janne, Pasin paras kaveri, jäi Törmälään elämään melko törmäläläisittäin. Kävi tehtaalla töissä, söi eineksiä ja joi viinaa, joskus enemmän, viime aikaoina vähemmän. Janne on fiksu mies ja jo koululaisena taitava ja nokkela kirjoittaja. Unelmaa toimittaja ammatista hän piti yllä lähettämällä Pirkka-lehteen niksejä. Jannen helmi oli tämä:

”Ilman housuja pihaan vatsalleen sammuneen miehen persvakoa voi käyttää mainiosti pyörätelineenä.”

Tähän niksiin aikuistuneet Pasi ja Janne palaavat, kun Pasi on työnsä puolesta tehostamassa Tömälän tehtaan toimintoja.

”Niksi metsäyhtiön johtajalle. Säilyttämällä tuotantoa pienillä paikkakunnilla säästät ihmisten työpaikat ja heidän ihmisarvonsa ja sitä kautta estät heitä alkoholisoitumasta. Pyörätelineen joudut hankkimaan jostakin muualta…”

Kovin montaa kertaa ei Nousiaisen tarvitse polkupyörää ja pyörätelinettä mainita, kun ne jo jäävät taustakuvaksi lukijan mieleen. Pyörätelineet kerrostalojen pihalla, yhden sellaisen viereen Pasin äiti tuupertuu sydänkohtauksen saadessaan hauki sylissä. Pasista tulee äiditön poika. 10 markan taskuraha, jonka Pasi saa, kun hakee viikonloppuna isän pyörän baarin telineestä kotiin.

Janne eli niin kuin Törmälässä oletettiin, ei kuvitellut itsestään liikoja. Nousiaisen sanoin: Jannen vanhemmat oilivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.”  Kunnes loppu oli sittenkin uuden alku. Nyt taitaa minulta livetä etupyörä asfaltin reunan yli… yritänpä pitäytyä polkupyörissä. Vaikka siinä, jolla Janne pyöräili katsomaan pientä omakotitaloa, josta haaveili. Ja oli ostamassa. En ehtinyt ostaa sitä taloa, kiitos Pasin. Tästä se minulle vihjasi. Vai kuntotarkastus.”

Nerokas kirja, jonka luin suurella nautinnolla. Raskaasta aiheesta huolimatta nauroin, en itkenyt, siihen kiteytynee Miika Nousiaisen mestarillisuus. Murheellisessa tarinassa on myös onnellisia loppuja. Jannekin otti taas kynän käteen.

En muuten malta olla liittämättä tähän loppuun vielä muutamaa NiksiPirkan pyöräilyhelmeä: ”Sateessa pyöräillessä jalat yleensä kastuvat. Helpon ja halvan sadeasun saat, kun kierrät puutarhaletkua jalkojen ympärille ja kiinnität koko komeuden hakaneulalla”.  ” Leikkaa puhjennut pyörän sisäkumi halki sisäpuolelta ja leikkaa venttiili pois. Aseta kumi uuden kumin päälle ja laita se paikoilleen. Ei puhkea renkaat enää.” ”Polkupyörän satulaan on hyvä vetää isompikokoinen vauvojen housuvaippa ja näin saat nauttia pyöräilystä
kuivin takamuksin,( vaippa imee satulasta tulevan veden.)” 
😀

Helsingin Sanomat 29.9.2011: Vihreä kulta muuttui myllynkiveksi

 YLE 26.10.2011: Nousiaisen Metsäjätti on kansan terapiaa

Savon Sanomat 29.9.2011: Metsäjätti

Kaiken voi lukea -blogi 17.12.2011: Metsäjätti

Demari 20.10.2011: Metsäjätti – ei aika mennyt koskaan palaa

Valopolku -blogi 10.1.2012: Metsäjätti

Paritempoa mielikuvaharjoitteluna

Yläkerran lattialankut tärisevät, kun Duo Ruuseli treenaa kesän aika-ajoihin ja muihin metkuihin. Uusia ja tuoreita ideoita, vanhoilla miehillä. Minä vetäydyn omaan hiljaisuuteeni Hotakaisen seuraan lukemaan Jumalan sanaa. Jonkun säätiön pitäisi lähettää ansiokkaasti autoileva Hotakainen stipendiaatiksi Kööpenhaminaan ja sponsoroida Baisikeli. Siitä syntyisi varmasti vähintään yhtä nautittavaa luettavaa kuin Raittilan Belgian leiriltä (Ristiin rastiin Belgiaa Raittilan kyydissä).

Kuvan pyöräilijä ei ole presidenttiehdokas

Raittilasta takaisin Ruuseliin ja kesäsuunnitelmiin. Paritempo on kirjaimellisesti sitä mitä sanoo olevansa, pari ajaa fillareilla tempoillen. Vuorotellen toinen irvistää ja toinen läähättää, kuolaa voi valua kummaltakin. Ja kuten kuvasta näkyy, myös kuolaamista harjoitellaan talvikautena. Fillareiden alle on levitetty muovitettu frotee.

Aika-ajo on rehellistä pyöräilyä, siinä ei taktikoida vaan poljetaan ainoastaan kelloa vastaan. Voima ja kestävyys puhuvat. Ja ne lattialankut tärisevät. Ensimmäinen etelänleiri on onneksi jo parin viikon kuluttua, silloin voi yläkerran tuulettaa 😉