Avainsana-arkisto: Italia

SSS 163 – Syksy, sade ja Sorrento

Kun keväällä 2015 sain tietää, että seuraavana syksynä minulla olisi työstäni erityisopettajana viikon syysloma, varasin sen enempää miettimättä lennon Napoliin. Taakse jäänyt syksy ja talvi olivat olleet minulle monin tavoin poikkeuksellisen raskaita, syksy 2014 jäi myös monen muun muistoihin pimeänä, pilvisenä ja harvinaisen  valottomana. Marraskuussa saimme peräti 18 tuntia auringon paistetta.

Toivoin valohoitoa Italiassa, hetkiä ystävien kanssa. Matkoja luontoon, historiaan, taiteeseen, pysähdyksiä italialaisen ruoan äärelle. Halusin pyöräillä Napolinlahden etelärannalla, Sorrenton niemimaalla ja Amalfin rannikolla, sinne hankkisin vuokrafillarin.  
Googlen avulla löysin Sorrento Biken. Valeria vastasi sähköposteihini aina nopeasti ja ystävällisesti, asiointikieli oli englanti. Palvelu perillä oli yhtä hyvä kuin virtuaalinen ensivaikutelma. 

Saavuin matkaani lähteneen Matin kanssa Sorrenton asemalle sateisena lauantaina, pyöräliike oli lyhyen kävel,ymatkan päässä, ja vaikka se ei ollut varsinaisesti auki päästi myöhemmin omistajaksi osoittautunut, toimistossa hääräillyt herra meidät sisälle. Valitsimme pyörät, laitoimme ne ajokuntoon, kirjoitimme sopimuksen ja haastelimme mukavia. Lopuksi herra, jonka nimeä en valitettavasti muista, kieltäytyi tilaamasta meille taksia vaan halusi ajaa meidät liikkeen pakettiautolla ylös kukkulalle, jonka rinteellä oli maatila, jossa asuisimme. Seuraava päivä oli sunnuntai ja liike olisi kiinni, mutta sovimme tapaamisen kello 12. Pohjois-Italiasta myöhään lauantai-iltana saapuvat ystävämme saisivat tulla valitsemaan fillarit. 
Nelihenkisestä seurueestamme kaikki saivat mitä halusivat. Matti maantiepyörän, Roberto sähköavusteisen, minä ja Rita hybridit. Toinen tarakalla, kotoa tuotua sivulaukkua varten. 

KUVAT: vuokrapyörät majapaikkamme pihalla, Sorrento Biken myymälä (vuokraus samassa).

   
Sähköavusteinen pyörä on erinomainen apuväline tasaamaan ryhmää. Porukassa poljetaan aina ”heikoimman” mukaan. Itse olen usein ollut tuo porukan heikoin, sillä kysehän ei ole omasta kunnosta vaan missä seurassa poljet. Tiedän hyvin, miltä tuntuu survoa ylös Vesuviuksen rinnettä, kun ajoseura polkaisee sen samaan aikaan kahteen kertaan. Tai kun perillä jossakin oma pää on sumea ja katse harittaa, kun muut silmät kirkkaina katselevat maisemia.

Sähköpyörä mahdollistaa ensinnäkin sen, että seurue voi mennä minne haluaa, ei sinne minne kaikki jaksavat. Lisäksi se tarjoaa käyttäjälle miellyttävän ajokokemuksen, jossa voi keskittyä jutteluun, maisemien katseluun ja vaikka valokuvaamiseen, sen sijaan että kaikki enegria menee polkemiseen ja mielessä toistuu vain yksi sana, jaksaa, jaksaa, jaksanko….

On vaikea kuvailla, millaista iloa ja itsevarmuutta Roberton ensimmäinen kokeilu sähköavusteisella fillarilla häneen pyöräilyynsä toi. Palauttaessamme pyörät Sorrento Bikeen hän totesi pilke silmässä odottavansa tänä vuonna erityisen paljon Joulupukkia. 
Meillä oli käytettävissä viikonloppu, kaksi ajopäivää, minkä jälkeen ystävämme palasivat Pohjois-Italiaan ja me siirryimme Napolinlahden toiselle puolelle, Napoliin. Ensimmäisen päivän kohde oli Amalfin rannikko, Costiera Amalfitana, yksi kauneimmista teistä, joita olen koskaan ajanut. Olin itse siellä nyt kolmatta, Matti toista, ystävämme ensimmäistä kertaa. 
Tie SS 163 mutkitteleee jylhällä rantapenkereellä maisemassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Sekä luonnon kauneus että ihmisen sopeutuminen erityiseen ympäristöön ovat vertaansa vailla. Amalfin kaupunki melko keskellä tuota rannikkoa on kukoistanut jo keskiajalla, aikanaan se on ollut merkittävä kauppakeskus. Tällöin yhteydet sinne, kuten muihinkin rannikon kaupunkeihin, on hoidettu pääsääntöisesti meriteitse, tai vuorenharjanteen yli polkuja pitkin. Rantatie on rannikon historiaan nähden hyvin uusi. 

KUVAT: Amalfin rannikkoa, keraamiset kilometrilaatat, Positano, opastaulu rantatielle.

  

  

  

   
Amalfin rannikko ja sen pienet kauniit kaupungit ovat hyvin suosittuja turistikohteita, niissä saakin varautua vuodenajasta riippumatta melkoiseen ihmispaljouteen. Tiellä kulkee tasaiseen tahtiin autoja, minubusseja ja suurempiakin busseja, joiden rinnalla on taas kerran helppo ymmärtää polkupyöräilyn sietämätön vapaus. Pysähdyspaikat rantatiellä ovat vähissä ja ne ovat melko pieniä, joten niillä oli kanssamme yleensä vain jokunen moottoripyörä. Ohi ajavien autojen ikkunoista matkailijat koettivat ottaa valokuvia maisemista, tuntematta ihollaan tuulta, kuulemattameren ääntä, maan tuoksuaa. No, on monta tapaa tehdä matkaa, ja nuo bussit kuljettavat alueella paljon tärkeää rahaa, varmasti enemmän kuin me, jotka pysähdyimme vain kahville. 

KUVAT: Pianida amlfitana, kahvipaussi Amalfin kaupungin satamassa.

   
Amalfin rannikosta ja sen kaupungeista on paljon luettavaa, lopussa joitakin linkkejä. Positanon kuvankauniissa pikkukaupungissa toimii myös suomalainen kulttuurimatkailuyritys Ars Mondo, joka järjestää monenlaisia räätälöityjä matkoja niin Positanoon kuin Roomaan. 
Oma majapaikkamme oli Agriturismo eli maatilamajoitus Sant´Agnellon kukkulan rinteellä (Colli di Fontanelle), nimensä Gli Ulivi mukaisesti oliivipuiden keskellä. Rauhassa, hiljaisuudessa ja pimeydessä, jossa saatoimme illalla suurelta terassilta katsella tähtitaivasta ja Napolinlahden valoja, aamulla Vesuviusta jonka takaa aurinko nousi. Kylässä oli myös hyvä ravintola, ristorante pizzeria Stellucia, josta sai sekä erinomaista pizzaa että hyvää päivän kalaa, toki myös kaikkia muita lähialueen antimia.

Oli pähkinöiden ja khaki-hedelmien aika, oliivien keruu alkaisi pian lähtömme jälkeen. Majatalon isäntä oli tarkka, että puista poimittiin vain kypsiä, mehukkaita khakeja, niin kypsiä että kanta jäi puuhun. Ylpeänä hän kantoi meille aamiaiselle tarjottimellisen kauniisti leikattuja hedelmiä, mieleeni ei tullut hiiskahtaakaan siitä, millaisia khaki-hedelmiä saimme samaan aikaan rakkaasta K-kaupastamme. Lähiruoka on lähiruokaa, kotona meillä oli parhaillaan palsternakan ja maa-artisokan sesonki, niitä oli vielä viimeiset odottamassa kasvimaalla. Herkkuja nekin. 

KUVAT: Gli Ulivin opastaulu, majapaikka puutarhasta kuvattuna, näkymä terassilta Napolinlahdelle (Vesuvius), kiivit kypsyvät, talon kissoja, khaki.           
Sää lokakuussa voi olla hyvin vaihteleva. Kolme vuotta siten samoihin aikoihin osuimme keskelle hellepäiviä, ihmiset palasivat uimarannoille ja olimme kuin keskellä kesää. Tälläkin kertaa oli lämmintä, 16-22 astetta, mutta pilvet toivat mukaan jännittävän lisän. Ensimmäisenä iltana, odottaessamme ystäviämme, pyöräilimme jäätelölle majapaikastamme alas Sorrentoon. Kavutessamme takaisin oli pimeää ja saimme päällemme ukkoskuuron, joka sai autot pysähtymään tien varteen. Sade on kuitenkin lämmintä, joten kokemus oli lähinnä, lämmin sade iholla ja fillarin valot pimeässä yössä ovat hyvänolon hetki. 

Kuva: Gelato! 

 Toisena ajopäivänä suuntasimme länteen, kohti Sorrenton niemimaan kärkeä. Aluksi nousimme tietä SS 145 Sant´ Agata sui Due Golfi -kylään, ja nimen mukaisesti matkalla sinne saatoimme muutamasta kohdasta ihailla samaan aikaan molempia niemeä ympäröivää lahtea, Napolin- ja Salernonlahtea. Kylästä siirryimme pienelle tielle ja poljimme pikkukylien kautta Terminiin, josta avautui hieno näkymä Caprille. Tai oikeastaan laskettelimme, sillä matka taisi olla yhtä huimaa alamäkeä. Tie jatkui rantaa mukaellen pikkukylien kautta Sorrentoon, se oli hiljainen ja rauhallinen, mukavasti mutkitteleva.

KUVAT: Due golfi, Capri, keraaminen kartta, matkantekoa 😉       
Sorrento, O sole mio, on minulle sitruunainen kaupunki, limoncello liköörin lisäksi siellä on onnistuttu kehittämään sitruunasta kaikkea mikä vain on mahdollista. Kävimme sitruunaostoksilla, sillä ystäväni Rita halusi tehdä jouluksi limoncelloa sorrentolaisista luomusitruunoista. Ja lisäksi pohjoiseen piti viedä babaa, tuota ihanaa napolilaista leivonnaista, joita meillä oli vielä aikaa syödä Napolissa.
Aluksi tarkoituksemme oli pyöräillä vain 1+2 Sant´Agnellossa viettämäämme päivää, ja minä pitäydyinkin suunnitelmassa. Kun lähdimme Sorrentosta Circumvesuviana -junalla Napoliin oli mukanamme kuitenkin yksi fillari. 

KUVAT: Hedelmäkauppias Sorrentossa, luomusitruunoita limoncelloon, baba, junassa.  

     

 
 Tavallisesti Italian paikallisjuniin ostetaan lippu itselle ja toinen mukana olevalle polkupyörälle, mutta tällä kertaa niin yrittäessäni virkailija sanoi biciclettan kuuluvan matkatavaroihin. 
Majoituimme Napolin keskustassa, Via Toledon kävelykadun varrella, viehättävässä kahden huoneen B&B paikassa Via Toledo 156

KUVAT: Piazza Museo, Piazza del Gesú Nuovo, metro Universita, Via Toledo.

    
  Olin etsinyt majoituksen itseäni ajatellen, tarkitukseni oli Napolissa keskittyä kaupunkiin ja historiaan. Olisimme aivan uuden metrolinjan vieressä (linea 1, Via Toledo) ja kävellenkin sijainti oli mitä mainioin. Niinpä joka aamu, kun minä lähdin tapaamaan jokapäiväisiä kirkkoja, luostareita, linnoja ja museoita, nousi Matti pyöränsä päälle ja suuntasi ulos ruuhkaisesta keskustasta. Aamukahvilla tai edellisenä iltana hän kyseli, mihin kannattaisi polkea, ja minulla tunnetusti ideoita riittää. Caserta, Bacoli? Ja Mattihan polki, tapansa mukaan ilman karttaa, ilmansuuntia ja tienviittona seuraillen. Illat vietimme yhdessä, nauttien napolilaisesta ruoasta sekä vanhoista ja uusista ystävistä.

KUVAT:  Matti lähdössä matkaan, Via Toledo, Chiesa di Sant´Anna dei Lombardi (entisöinnin alla), Castel Nuovo, Masan matkakuva Casertasta, Castel Nuovo, Castel Ovo (näkymä Napoliin) ja Santa Chiaran luostari.               
Valohoitoa? Sitähän minä lähdin etsimään. Sain pilvipoutaa, vähän aurinkoakin, lisäksi hurjia ukkoskuuroja niin Sorrenton niemimaalla kuin Napolissa. Sain viettää ensimmäiset pikkujoulut, glögiä ja poroa Italian taivaan alla. Syödä hyvää pastaa ja täydellstä pizzaa, tanssia, istua ja ihmetellä. Neuloa lentokoneessa ja Frankfurtin kentällä (suoria lentoja Napoliin ei ole) sandaalisukkaa, joka odottaa jo seuraavaa matkaa. Siis täydellisen syysloman.

Löysin uusia ajatuksia, ja se on kai parasta, mitä ihminen voi saada. Hyvän uuden juustotuttavuuden lisäksi 😉 Sitä tulivat kotiin saavuttuamme ystävät maistelemaan, sillä jaettu ilo ei ole klisee vaan tosi.

Tämä tarina päättyy näihin kuviin, mutta matka ei lopu koskaan. Rämön Matin sanoin, ”pyöräretkelläjoka päivä”, joskus kotona, joskus muualla.

KUVAT: Pikkujoulut Gli Ulivissa, kalapastaa RE ALFONSOssa, pizzalla Renaton ja Gianluigin kanssa heidän kotikulmillaan, ricotta-palleroita Trattoria Nellellassa, juustokaupassa, caffe, yötanssit Piazza del Plebiscitolla (tuttavan tutun 50-vuotis syntymäpäiväjuhlat), svogliatella leivonnainen, pizzaa, yksityiskohta Via Toledon metroasemalta, tuleva sandaalisukka, arancino eli riisipallo, joita olen muuten kokannut kotona.  Oli kiva nähdä, että ne ovat ihan samanlaisia kuin minun tekeleeni, onnistuin siis aika hyvin italialaisen keittokirjani kanssa.

   
    
    
    
    
    
 

Amalfin kaupungista: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Amalfi  

Amalfin rannikko, paljon maisemakuvia (automatka): http://tamamatka.pallontallaajat.net/2014/02/18/amalfin-rannikko-matkalla-sorrentoon/

Amalfi ja Capri, Iltalehti: http://www.iltalehti.fi/matkajutut/2011070713910527_ma.shtml

Amalfin annikko, Reissausta ja ruokaa blogi: https://reissaustajaruokaa.wordpress.com/2013/09/18/italia-aina-vain-upeampana-amalfin-rannikko/

Mainokset

Viikon fillari 40/2025 – Vuokrafillarit Sorrentosta

 Lento Napoliin, junalla Sorrentoon, vuokrafillarilla Amalfin rannikolle tai vaikka ylös Vesuviukselle.

Sorrento Bike, kaikki löysivät omansa, maantiepyörä, sähköpyörä ja kaksi hybridiä, tarakalla ja ilman. Palvelu oli erittäin hyvää ja ystävällistä. 

  

    
   

 
  the
the the

 
  
 
   
 

Viikon fillari 33/2015 – ruusuja ja Carran marmoria

Heinäkuu 2015, olin pyöräretkellä Italiassa ilman pyörääni. 10 ensimmäistä päivää etenin suurin piirtein ennakkoajatuksen mukaan ystävieni Ullan ja Heikin kanssa, Roomasta kohti La Speziaa ja Cinque Terreä. Pisasta sain vuokrapyörän ( Toscana in Tour), hieman raskaan ja takavannekin mukavasti vipatti, tähän hätään se oli paras mahdollinen, edes jotain. 

Italian Rivieran eteläisimmässä osassa, ranta-alueella Viareggiosta pohjoiseen, sijaitsee Marina di Carrara, ranta, kaupunki ja satama, jossa laivoihin lastataan valkoisia marmorilohkareita matkalle kaikkiin maailman kolkkiin. Sieltä poimin tämän viikon fillarin, rantatieltä, vaaleanpunaisen skootterin takaa.

   
    
 

Jo Marina di Massassa, vähän ennen Marina di Carraraa, ilmestyvät tien varrelle valkeana auringossa hohtavat veistookset. Kauempana siintävillä vuoren rinteillä hohtaa valkeaa kivipölyä kuin uutta puhdasta lunta. 

Marmori on kalkkikivestä muodostunut kivilaji, jonka kuumuus ja paine ovat kiteyttäneet. 

Carraran marmori on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo yli kaksituhatta vuotta. Siitä on mm. rakennettu Pantheonin temppeli Roomassa ja siitä leikatut laatat pullistelevat ja kupristelevat Finlandiatalon julkisivussa. Michelangelon kerrotaan vierailleen louhoksilla ja valinneen itse veistoksissaan käyttämiään lohkareita, myös Daavidin komea lihaksikas vartalo on Carraran marmoria. Tosin ks. lohkaretta kuvanveistäjä ei valinnut itse, lohkareen historiasta voi lukea edellisestä linkistä.

Nykyään Carraran valkeaa tai harmaata marrmoria louhii yli 50 yritystä ja Marina di Carraran suuresta satamasta sitä rahdataan niin lohkareina kuin valmiina tuotteina ympäri maailmaa.

   
    
 

Kaikki tiet tulevat Roomasta 7 – Vielä kerran Padovassa

Keskiviikkona 15. päivä heinäkuuta lensin fillarini kanssa Roomaan, tarkoitukseni oli aloittaa sieltä pitkä matka kohti pohjoista. Perillä Fiumichinossa minua odotti ihana 40 asteen helle ja vähemmän ihana mutta melko tavallinen pulma. Kaikkien SASin lennolla Helsingistä Roomaan matkanneiden tavarat olivat jääneet koneen vaihdon yhteydessä Tukholmaan. Kolmen tunnin jonotus tulopalvelussa, yön pimeydessä majapaikkaani fillarin sijasta taksilla, pyörän kasaaminen jäisi aamuun.

  
Aamukahvin ja croissantin jälkeen yritin soittaa numeroon, jonka olin edellisenä iltana tulopalvelusta saanut. Minulle vastasi vain nauhoitus, ja sähköinen seurantalomake ilmoitti matkatavarani etsinnän jatkuvan. Päiväkahvilla tapasin kaksi Roomaan saapunutta ystävääni, joiden kanssa minun oli tarkoitus polkea 10 ensimmäistä päivää. Päätimme kaikesta huolimatta lähteä matkaan, kolme ihmistä kahdella fillarilla, minä aloitin ensimmäisen etapin bussilla josta vaihdoin myöhemmin junaan. Koska osoitteemme Italiassa tulisi muuttumaan lähes päivittäin, ilmoitin matkatavarani toimitusosoitteeksi ystävieni osoitteen Venetossa. 

Pyöräni saapuminen Tukholmasta Roomaan kesti yli viikon. Perjantaina 24.7. sain La Speziaan puhelun, jossa kerrottiin fillarini lentävän lauantaina Venetsiaan. Sieltä otettasiiin minuun yhteyttä ja kerrottaisiin, milloin kuljetus Schioon tulee. Tai näin siis sen piti mennä.
Maanantaina 27. heinäkuuta olin toiveikas. Olin matkalla Padovasta Schioon, jonne toivoin fillarini tulleen tai illan mittaan tulevan. Ei tullut. Ei tullut tiistainakaan, ei pyörää eikä soittoa. Keskiviikko aamuna väsyin, päätin lopettaa loman ja etsin itselleni paluulennon Helsinkiin. Olin ilmoittanut olevani ks osoitteessa tiistaihin 28.7. joten oletin tavarani matkaavan nyt myös kotia päin.
Kun keskiviikko iltana palasimme ystävien luota oli portilla viesti:

 
Lähettivät sitten fillarin 100 km pohjoiseen ilman että varmistivat jonkun olevan vastassa. Seuraavana päivänä ystäväni Roberto ajoi saman kuriirin reitin varrelle Vicenzaan ja toi Kamelin kotiin. Minulla oli kokonainen perjantai aikaa ajeluttaa sitä, ennen kuin palaisimme Suomeen. Kiitos Apukuskille, joka auttoi hankkimaan myös Kamelille paluulipun.

Palaan tässä kirjoituksessa hetkeksi päivään ennen matkaani Alppien juurelle Schioon, se oli toinen päiväni Padovassa. 

Padova on vanha kaupunki, joka sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Kaupunki on kuuluisa erityisesti yliopistostaan, mutta Suomessa varmaankin myös Italian A1-liigassa pelaavasta lentopallojoukkueestaan, jossa on pelannut useamia Suomen maajoukkuepelaajia. Padova on kaunis kaupunki. Historiallinen keskusta pylväskäytävineen, aukioineen ja rakennuksineen on jo kokonaisuutena viehättävä vaellella, kaupunki on eloisa mutta sieltä puuttuu Venetsiana kaltainen kesäinen kaaos ja hälinä. Padovassa voi käydä kesällä, Venetsiassa mielummin talvella, kun matkailijoiden määrä hieman laskee. Padovan kuuluisimpia nähtävyyksiä ovat yliopiston päärakenuksen Palazzo Bon lisäksi mm. Prato della Vallen aukio, kasvitieteellinen puutarha, Palazzo della Ragione (raatihuone), Antonius Padovalaisen katedraali ja Scrovegnin kappeli

  

Scrovegnin kappelin Giotton freskoja en yrityksestäni huolimatta päässyt tällä kertaa katsomaan, vierailuaika olisi pitänyt varata etukäteen. Se on hyvä käytäntö, sillä näin vältetään sekä turha jonottaminen että liika yhtäaikainen ihmismäärä melko pienessä rakennuksessa. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli valitettavasti maanantaisin suljettu, yritykseni käydä siellä koitui kuitenkin inforakennukseen lukkojen taakse jääneen naisen iloksi. Hain viereisestä hallintorakennuksesta paikalle henkilön, joka alkoi selvittää lukkojen salaisuutta. Ja ihmetteli kovin, miten joku voi olla maanantaina siellä sisällä. 

  

Sen sijaan Prato della Vallella minua onnisti, koordinaatit muistissa löysin numeron 60, Ruotsin kunikaan Kustaa Adolfin. Tai sanotaanko Suomen kuninkaan, Ruotsihan oli tuolloin vielä osa Suomea, kuten kollegani VW on minua opettanut.

  

Padova on KÄYTÄVIEN kaupunki, kuten naapurinsa Bologna, jonka kanssa sillä on yhteinen akateeminen historia. Padovan yliopisto, Euroopan toisiksi vanhin, sai alkunsa kun joukko opiskelijoita ja opettajia siirtyi ahdasmieliseksi kokemastaan Bolognasta Padovaan. Bolognassa tutkimusta ja opetusta rajoitti ja määritteli vahvasti mm. kirkko. 
Padovassa oli jo enestään arvostettuja kouluja, mutta ei yliopistoja. Yliopiston katsotaan perustetun 1222, mutta todellinen siirtymä on varmaankin alkanut jo ennen sitä. 

universa

universis

patavina

libertas 

lukee edelleen Aula Magnan, entisen suuren luentosalin, nykyisen juhlasalin seinässä. Vapautta ja riippumattomuutta etsinyt uusi yliopisto oli aluksi hyvin demokraattinen ja osallistava, esim. opiskelijat palkkasivat itse opettajansa ja valitsivat rehtorin. Ehkä tunnetuin Padovan yliopiston opettajista on Galileo Galilei, joka opetti siellä 18 vuotta. 18 parasta vuottaan, sanoi padovalainen oppaani, sillä Padovassa toisin kuin Bolognassa tutkijalla oli tutkijan vapaus tehdä tieteellistä työtä. Galilein LEHTERI on edelleen nähtävillä Aula Magnan sisäänkäynnin vieressä, kasa ruskeaa puuta, tosin sen voi otaksua aikanaan olleen hieman koristeellisempi. 
  

Toinen kuuluisa Padovassa opiskellut tiedemies on Englantilainen lääkäri, anatomi ja fysiologi William Harvey (s.1578). Harvey, jota pidetään verenkierron keksijänä, täydensi Cambridgessä tekemiänsä lääkärin opintoja Padovassa, jossa oli tuonajan ensimmäinen anatominen teatteri. 

Keskiajalla lääketiede oli islamilaisissa maissa hyvin kehittynyttä, mutta koska ruumiiden leikkely oli niissä kielletty, oli anatominen tietämys puutteellista. Euroopassa juuri yliopistojen synty herätti lääketieteellisen kiinnostuksen ruumiinavauksiin, ensimmäinen Padovassa dokumentoitu ruumiinavaus tehtiin vuonna 1341. 
Padovan anatominen teatteri, jossa lääketieteen opiskelijat saivat tutustua ihmisruumiin saloihin, valmistui 1594. Aluksi huoneessa ei ollut ikkunoita eikä sinne päässyt luonnonvaloa, kaikki työ tehtiin kynttilän tai lyhtyjen valossa. Ruumiiden leikkely ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta katolinen kirkko ei suhtautunut siihen myötämielisesti ja työ piti tehdä kaikessa hiljaisuudessa ja salassa. Ehkä ongelmallisinta oli se, että tarvittavat ruumiit jouduttiin varastamaan hautausmaan laidoilta. 
  
Ilman ikkunoita huone oli myös mahdoton tuulettaa, voimme vain kuvitella millainen kuumuus ja haju siellä on ollut. Vasta paljon myöhemmin (1844) huoneeseen puhkaistiin ikkunat. Opastetulla kieroksella anatomista teatteria on mahdollista päästä katsomaan alhaalta, siis suurin piirtein leikeltävän ruumiin ja ruumiinavausta tehneen teknikon näkökulmasta. Ruumiinavaus oli vaarillista työtä, yleensä yön pimeydessä varastetun ruumiin kuolinsyytä ei tiedetty, eikä arvokkaan professorin henkeä voinut riskeeata. Professori siis istui tuolissaan ja luennoi, toinen professori osoitti ja antoi ohjeita teknikolle, joka suoritti varsinaisen fyysisen työn.

Anatomisen teatterin vieressä on Aula di Medicina, jossa lääketieteen luennot aikanaan pidettiin. Sen vitriineissä on edelleen entisten professorien ja opettajien pääkalloja, sillä useat näistä halusivat lahjoittaa ruumiinsa kuoleman jälkeen tieteelle. Tämä oli keskiajalla täysin laillista toimintaa, sillä he olivat tehneet lahjoituksensa täysin vapaaehtoisesti.
  
Aiemmin soikeiden pöytien ympärillä istui opiskelijoita, jotka kuuntelivat keskellä luennoivaa opettajaa. Nykyään tilanne on toisin päin, sillä saliin kokoonnutaan loppukokeisiin ja väitöstilaisuuksiin, jossa keskellä istuvan opiskelijan ympäröivät opettajat kysymyksineen.

Aikanaan edistyksellisestä Padovan yliopistosta on valmistunut myös filosofi Elena Lucrezia Cornaro Piscopia (s. 1646). Hän oli yksi ensimmäistä loppututkinnon suorittaneista ja maailman ensimmäinen tohtorin arvon saavuttanut nainen. 

Padovan yliopisto on edelleen arvostettu oppilaitos, ns Shanghain rankingissä se sijoittui 2014 välille 151-200 ollen näin 200 maailman parhaan yliopiston joukossa. 

Matka Padovasta eteenpäin jatkui jo aikaisemmassa bloggauksesta, joten eiköhän tämä tieteen ja tutkimuksen riippumattomuuden ylistys voi päättyä lasilliseen Spritziä yliopiston pääoven viereisessä kahvilassa.

      
 

Viikon fillari 32/2015 – Trattoria la Buca, Pisa

   
   

Kaikki tiet tulevat Roomasta 4 – Kalteva torni ja suora tie

Jokaisella hyvällä pyöräretkellä syntyy tapoja, joista parhaimmillaan syntyy perinteitä. Meidän kolmihenkiselle hellepyöräilyjoukkueellemme se on Spritz. Spritz Venetiano on viinicoctail, jossa proseccoon lisätään Camparia tai Aperolia ja soodaa. Mieto ja maukas, erinomainen hellepäivän päätös. Spritz e qualcosa mangiare, aperitiivi ja pientä purtavaa, sillä jaksaa hotelliin ja suihkuun.

   
 

Maanantai aamuna lähdimme kauniista Sienasta kohti pohjoista, Ulla omalla fillarilla, minä Hessu cervélolla ja ajokengillä. Mutkitteleva ja kumpuoleva tie halki Chiantin viinialueen oli kaunis. Lähtiessä emme olleet varmoja, tavoittelemmeko Firenzeä vai Pisaa, tälle matkalleon ollut tyypillistä hetkessä eläminen. Olemme nousseet fillarien kanssa junaan ja jääneet kahden aseman päässä pois, kun hyvin ilmastoidussa vaunussa syntyy uusi ja tuore ajatus.

   
 Päädyimme Pisaan, jossa viivyimme pari päivää. Kaupunki yllätti ja viehätti, se tuntui perin italialaisela, kaltaisiamme matkailijoita parveili lähinnä Piazza dei Miracolin alueella kauniin valkeasta marmorista rakennetun tornin kallistumaa kauhistelemassa. Tai ihastelemassa. Tornin luona ei juurikaan oteta selfieitä, sillä lähes kaikki itsensä tornin kanssa kuvaan haluavat toistavat samaa kaavaa, kuvaa jossa sormella tai kädellä tuetaan kaltevaa tornia. 

Pisan tuomiokirkon kellotornin rakennustyöt aloitettiin 1173, mutta jo kolmannen kerroksen kohdalla se alkoi kallistua, ja rakennustyöt keskeytettiin lähes sadaksi vuodeksi. 1272 aloitettiin neljän seuraavan kerroksen rakentaminen, minkä jälkeen työ taas keskeytyi, ja lopuloisesti torni valmistui 1370. Tornia katsoessa huomaa selvästi, ettei yläosa ole niin  kallellaan kuin alimmat kerrokset. Torni onkin itse asiasiaas kaareva, sen ylimpiä kerroksia oikaistiin romahtamisen estämiseksi. Kellotkin on sijoitettu kallistuman vastakkaiselle puolelle.

   
    Sain Hotel Helvetiasta pyörävuokraamon osoitteen ja tiistaina meillä kaikilla kolmella oli viimeinkin fillari alla! Ei niin hääppöinen tuo minun ajokkini, mutta kulkee eteenpäin polkemalla. En ollut tehnyt varausta, joten tyydyin siihen mitä varastossa oli. Hintakaan ei ollut paha, 5 vrk maksoi 65 euroa.

Pisasta on noin 15 km meren rannalle, Marina di Pisaan, jonne poljimme uimaan tuomiokirkkoon tutustumisen jälkeen. Duomoon on ilmainen sisäänpääsy, mutta sitä varten on lunastettava lippu, johon on määrätty vierailuaika. Näin sisällä olevan väen määrää voidaan säädellä, ja jokaiselle vierailijalle voidaan tarjota rauhallinen hetki tutustua tuohon käsittämättömän kauniiseen taideteokseen. 

  
Lämpötilan kivutessa lähelle +40 astetta elävät uimarannat kultakautta. Kuten Pisa ja Marina di Pisa koko rannikko Pisasta La Speziaan rakentuu vastaavista kaksoiskaupungeista, joissa varsinainen kaupunki on mantereella ja rannalla on Marina, ranta-alue. 

Ligurian meren ranta Viareggiosta Marina di Massaan on yhtä uimarantojen ja hotellien jatkumoa. Pohjoismaiselle ihmiselle ranta, jossa merta ei aitojen, pensaiden ja mainosten takaa näe, on outo. Täällä jos missä ymmärtää miten hienoa on se, että ranta kaavoitetaan kaikille yhteiseksi ulkoiltavaksi alueeksi. Yksityisten uimarantojen seassa on harvakseltaan yleisiä uimarantoja, noin 20 km matkalla saa olla tarkkana, jos haluaa pulahtaa mereen ilman rahastusta. 

   
 Keskiviikkona jätimme Pisan ja suuntasimme pohjoiseen juuri tuota rantatietä pitkin. +37 C helle tuntui ihan siedettävältä, kun sekä vastatuuli että pyöräilyn suloinen ilmavirta jäähdyttivät ihoa. Tyypillinen keskustelun aloitus joka paikassa on ”é caldo”, onpa kuumaa, johon minulla on vakiovastaus: – No, meille tämä sopii hyvin, Suomessa on tänä kesänä kylmää. Ja me olemme lomalla, emme töissä.

Joka suunnassa tasaisella ja suoralla tiellä matka eteni helposti. Ranta-alueella on melko hyvä, kilometrien pituinen pyöräkaista, mutta jos mielii edetä hiukankin sujuvammin on syytä ajaa ajotiellä. Jalankulkijat, pysäköintipaikoilta tulevat autot ja monenlaiset helteen rentouttamat jopoilijat pakottavat ajamaan kaistalla hyvin hyvin hiljaa ja varovasti, himmaillen. Jo ennen Marina di Carraraa alkavat valkeat marmoriveistokset olivat meidän pysäyttäjiä ennen risteystä Sarzanaan, jossa viettäisimme yön. 

Marmori on korkeassa lämpötilassa ja paineessa kiteytynyttä kalkkikiveä. Carraran marmori on väriltään valkeaa tai siniharmaata, se on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo antiikin aikana. Renessanssin ajan ehkä kuuluisin kuvanveistäjä Michelangelo käytti Carraran marmoria, hänen sanotaan viettäneen aikaa louhoksilla valitsemalla henkilökohtaisesti käyttämänsä kivilohkareet.

Spritz appelsiinipuiden alla, suihku, pizza ja italian tunti RAI 1:n seurassa. La vita é dolce! 

   
          

Viikon fillari 30/2015 ja Kaikki tiet tuleva Roomasta 3 – kaikki on katoavaista

Tämän viikon fillari on matkalla Italiaan kadonnut Kameli. Ja koska se on kadonnut, ei siitä ole tuoretta kuvaa.

Viisi yötä pyöräretkellä Italiassa ilman polkupyörää. Neljäntenä iltana saavuimme Sienaan. Pimeässä lämpimässä (kuumassa) yössä minä ajoin keskustaan taksilla, ystäväni polkivat omaa tahtiaan. Se tunne, kun albergon vastaanotossa huomaan kadottaneeni passin. Kuin Palazzo Pubblicon museon marmoriin veistetty mies. Eiiii….. 

  

  

Olin siis menettänyt polkupyöräni, sivulaukullisen pyöräilyvarusteita ja passin. Ja oli pyöräretkellä Italiassa.

Mutta kohtasin ensimmäistäkertaa häikäisevän kauniin Sienan. Siena sijaitsee keski-Italiassa, Toscanassa, hieman Firenzen alapuolella. Sen onni oli jäädä kukoistuksensa (1100) jälkeen Firenzen varjoon, tavalliseksi maakuntakaupungiksi, jossa rakentaminen pysähtyi ja jonne II maailmansodan pommitukset eivät kohdistuneet. 

Siena kukoisti erityisesti 1100-luvulla ja monet merkittävät rakennukset, kuten hämmentävän kaunis katedaali, ovat tältä ajalta. 1300-luvulla Siena oli yksi Euroopan suurimpia kaupunkeja, siellä oli noin 100 000 asukasta. Vertailun vuoksi, nykyisin asukkaita on noin 50 000. Sienan kohtaloksi koitui rutto, musta surma, se romahdutti kaupungin väkiluvun ja vaurauden ja pysäytti mm. katedraalin suunnitellut itäosan laajennukset.

Sienan keskiaikainen ydin on vaikuttava, 1400-luvun jälkeen siellä ei juuri ole purettu mitään eikä rakennettu uutta. Kävely kaduilla on hiljentävä kokemus. Mahtavia rakennuksia, puna-ruskean kiven lämmintä harmoniaa. Eikä matkailijoita kuten muistojeni Fienzessä, rauhallista, ei jonoja joita pelkään kuin mustaa surmaa.

   
      Vietimme Sienassa kaksi yötä, mutta välillä vaihdoimme majapaikkaa. Italiassa on kuuminta 136 vuoteen, ja jos sikojakin suihkutetaan niin vähin mitä matkailija voi odottaa on ilmastoitu huone. Tarkista päivittäin polkupyöräni tilanteen, mutta suunnittelemme matkamme jo 2:3 periaatteella. Kaksi fillaria, kolme ajajaa. Maanantaina matka jatkuu, tarkemmat suunnitelmat teemme aamukahvin äärellä. 

Näyttää siis siltä, että Italiaan voi tulla onnistuneelle pyöräretkelle myös ilman fillaria. Passikin löytyi, se oli jäänyt pyörävuokraamoon Orbetelloon ja lähtee postissa ystävieni luo Schioon. Ja maanantaina ajelen Hessun cervelolla, jotain täytettä pitäisi ajokenkiin saada.