Avainsana-arkisto: Alpit

Pizzoccheri della Valtellina – talviruokaa Italian Alpeilta

Vuoden 2014 viimeisen päivän iltana kokoonnuimme ystäviemme kanssa syömään yhdessä Ilselle. Joukko ihmisiä, jotka liikkuvat enemmän tai vielä enemmän fillareilla, sekä muutama karvakuono.

Osa illan antimista tuli vieraiden mukana, Ilsen keittiössä valmistui tattipastaa, salaattia, Pavlova, valkosuklaapiimää (ohje on tässä jutussa) ja pizzoccheria, joka oli jo  nimenä kaikille vieras, myös kokille.

Kunnes Sirkku lautasensa ääressä totesi: – Hei, minä olen syönyt tätä, silloin Alppeja ylittäessämme.

Miten tuollaisen voi muistaa?

– Oikein hyvin.

Sirkku ja Matti olivat päättäneet ylittää Alpit. Inn-joen reitiltä alkaneen päiväkausien kipuamisen jälkeen reitin lakipiste oli saavutettu ja edessä olisi lasku. Sitä edeltäneenä iltana pariskunta oli syönyt paikallista ruokaa, siis pizzoccheria.

– Pidän ylämäistä enemmän kuin alamäistä, mietin että onkohan tämä minun viimeinen ateriani. Aamulla vielä pohdin, että kannattaakohan edes hampaita pestä, jos…

Matka päättyi onnellisesti Italian Chiavennaan, jossa käännyttiin paluumatkalle, Alpit oli ylitetty.

 

Pizzoccheri on Italian Valtellinalle tyypillinen pasta. Se on lyhyttä tagliatellea, jonka valmistuksessa käytetään vehnän lisäksi tattarijauhoja. Perinteisesti se keitetään yhdessä kuutioitujen perunoiden ja kaalin (tai pinaatin) kanssa, minkä jälkeen kasvis-pastaseos ladotaan vuokaan kerroksittain Valtellina casera juustokuutioiden kanssa. Päälle vielä sulatettua voita, jossa on valkosipulia ja salviaa, halutessa pinnalle voi ripauttaa parmesan tyyppistä raastettua juustoa.

En ollut katsonut netistä valmistusohjeita ennen kuin tartuin omaan pizzoccheriini, luin paketin kyljestä ohjeet ja laitoin valmiin ruoan vielä hetkeksi uuniin. Muistin, että saadessani kerran illalliseksi pizzoccheria, se nostettiin uunista pöytään. Myöhemmin ohjeita selaillessani minulle selvisi, että tuota kyseistä pastaa oli ilmeisesti vain pidetty lämpimänä uunissa. Ruokaa ei siis tarvitse käyttää uunissa eikä muutenkaa kuumentaa kokoamisen jälkeen, vaan se on valmis tarjottavaksi.

Sain pizzoccherin ja juuston alkutalvesta tuliaisiksi Italiasta Lappiin matkaavalta ystävältä, joka oli hieman aiemmin käynyt treenimatkalla Valtellinassa. Olin säästänyt niitä miettien sopivaa hetkeä jakaa ne ystävien kanssa. Hauskaa sattumaa, että sinä iltana kun pakkasin ne kaalin ja perunoiden kanssa fillarin sivulaukkuun, saimme kaikki mausteeksi myös Sirkun pizzoccheri-tarinan.

Jos se nyt oli sattumaa?

Pizzoccheri: www.molinofilippini.com

Juusto: www.gustovaltellina.it

Ohjeita: Giallo Zafferano, BBC, Academia Barilla

Omaan pizzoccheriimme käytimme 6 perunaa (siikli), reilu 500 g kaalia, 500 g pizzoccheria, paketti (400-500 j) juustoa, 200 g voita ja 2 valkosipulin kynttä.

Tukevaa, yksinkertaista ja maukasta ruokaa! Omassa pizzoccherissamme oli käytetty tattarin lisäksi täysjyvävehnää.

Juustoksi käy mikä tahansa kermajuusto.

Mainokset

Val di Fiemme ja italiaa Italiassa

Saavuin fillarilla Italiaan viime torstaina, Inssbruckin kautta ylös Brenneroon ja sieltä alas Vipitenoon/Sterzingiin. Seuraavana päivänä kävimme Apukuskin kanssa pientä kielipoliittista kisailua, hän luki kylteistä aina paikkakunnann ensimmäisen nimen ja minä käytin sitä jälkimmäistä, italiankielistä.

Etelä-Tirolissa suurin osa asukkaista on saksankielisiä, koko alue liitettiin Italiaan melko myöhään, ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919. Sitä ennen se oli osa Itävalta-Unkaria. Ja kyllähän Vipitenon pikkukaupunki olikin kuin itävaltalainen kylä, joka tosin tarjoili italialaista ruokaa – onneksi. Totta puhuakseni, aloin jo väsyä nahkahousuihin ja halusin kiihkeästi päästä eteenpäin.

image

Valitsimme Vipitenosta (948 m) Bolzanoon tien SS 508 joka nousee aluksi passo Pennesiin ja laskee sieltä Pennesin solaa pitkin Bolzanoon. Nousu passo di Pennesiin tarkoitti noin 16 km yhtämittaista ylämäkeä, mikä oli täyteen lastatulla Kamelillani melkoinen urakka. Ensimmäiset 7 km olivat haastavimpia, vauhtini oli  5-6 km/h mikä tarkoittaa, että tuulettomalla tiellä ystävälliset kärpäset pörräsivät parvena perässäni. Ylevää. En pystynyt edes juomaan ajaessa, joten pidin aina 2 km välein juomatauon. Ensimmäinen kahvitauko oli jo 7 km jälkeen, heh heh.

Pyöräilin ylös hihattomassa paidassa ja lyhyissä ajohousuissa, huipulla (2211 m) puin irtolahkeet, pitkähihaisen aluspaidan, ajopaidan, sadetakin, huivin ja hanskat, jotta tarkenin syödä pinaattignocchini ulkona. Huipulta alkoikin sitten elämäni pisin lasku, noin 50 km alamäki Bolzanoon (262 m), joka sijaitsee siis lähtöpaikkaamme alempana.

Vaikka Bolzano on Etelä-Tirolin pääkaupunki tuntui minusta että olin saapunut oikeastaan italiaan. Italiainen ystäväni kommetoi tuntemustani huvittuneena, hän sanoi tuntevansa päinvastoin Bolzanossa tuulahduksen Itävaltaa, ”koska kaikki puhuvat saksaa”. Ehkä tuntemukseni tulivat rakennuksista, jotka alkoivat näyttää italialaisilta, alppimajat eivät siellä kukkineet. Ja majapaikkamme Arts hotel huokui selvästi Italiaa ja italiaa.

Bolzanosta etelään lähtee mainio pyöräreitti, joka on ilmeisesti rakennettu osittain vanhan tien päälle. Laskettelin Appianon ja Caldaron viinialueiden kautta Oraan, josta aloitin nousun ylös kohti Val di Fiemmen laaksoa (SS 48). Alkumatkan tienvarrella vuorottelivat omena- ja viinitarhat, omenasatoa oli myös myynnissä tien varren suoramyyntipisteissä. Pyöräretkellä minulla on tapana syödä vähintään omena päivässä, siitä saa kuituja, vettä ja suun makeaksi. Halusin ostaa itselleni yhdeltä kojulta omenan, mutta myymässä ollut tyttö ei missään nimessä halunnut maksua, vaan antaa sen minulle lahjaksi.

Varsinainen pysähdyspaikka oli Fontanefreddessä, Monte Cornon kansallispuistoon vievän tien risteyksessä. Edelläni polkenut Apukuski oli löytänyt hienon macellerian, lihakaupan, jota minä vertaisin lähinnä Stockan herkkuun – en koon vaan valikoiman suhteen. Tai ehkä se Stocka kalpenee tämän rinnalla? Appari oli teettänyt valmiiksi juusto-speck leivät, ne syötyämme pääsimme tutustumaan kellariin, jossa lihat ja makkarat kypsyivät. Harmi, että kuvauskalusto jäi yläkertaan.

image

Val di Fiemmen laakso on tullut tunetuksi pohjoismaisten hiihtolajien keskuksena, siellä on mm. järjestetty MM-kisat kolmesti (1991, 2003, 2013). Predazzossa, jossa vietän parhaillaan poikkeuksellisti kaksi yötä samassa paikassa, on mäkihyppystadion, jonka ohi vie hieno pyörätie Predazzosta Moenaan. Ja ainakin heinäkuisena sunnuntaina pyöräilijöitä oli liikkeellä paljon, niin pershikeä polkevia lycra-Lasseja kuin ruutupaidoissaan fiilisteleviä pariskuntia ja ryhmiä. Kaikki mahtuu 🙂

 

Sain vinkin, että alueelle tyypillistä PUZZONE juustoa saisi osuuskunnan myymälästä Predazzosta, ja googlen avulla löysinkin osoiteen. Kotisivuilla kerrottiin, että sunnuntaisin liike on auki vain iltapäivällä, no mikäs siinä. Pyöräiltyäni paikalle löysin ovesta lapun, jossa myymälän kerrottiin sunnuntaisin olevan auki vain aamupäivällä. Ah, tämä on todella Italiaa! Predazzossa todellakin soljuu italian kieli, olen saanut käyttää vähäistä sanavarastoani selviytyäkseni arjen olennaisuuksista, ruoasta ja majoituksesta. Che bello!

image

Pyöräilijän Sveitsi

Tällä hetkellä Zürichissä asuskeleva jyväskyläläinen Luimupupu kokosi tietojaan ja kokemuksiaan käkikellomaasta pyöräilijän silmin artikkeliin

Pyöräilijän Sveitsi.

Mainio artikkeli joka kannattaa lukea, vaikka ei pyöräretkeä Sveitsiin suunnittelisikaan… vielä 😉

Tämän jutun kuvat ovat Luimupupun.

Sunnuntaiajelua – Gorges du Verdon

Nizzassa ja sen lähiympäristössä voi yhtenä kevätsunnuntaina kokea meren ja Alpit, sinisen, vihreän ja valkean, kevään lämmön, sateen ja kylmän alamäkihorkan.

Paikallisjuna on hyvä apu, vaikka kyseessä olisi vain muutaman kymmenen kilometrin siirtymä. Junassa on aikaa sulatella aamiaista ja säästää energia päivän ensimmäiseen nousuun.

Apukuski junaili sunnuntaiaamuna fillarinsa kanssa hajuvesiteollisuuden keskuspaikkaan Grasseen, joka on Nizzasta Cannesin kautta kulkevan paikallisjunan pääteasema. Tuon lähemmäksi ei junalla tuohon suuntaan pääse. KARTTA (violetit merkinnät) Tavoitteena oli nähdä Gorges du Verdon , jos kaikki vain sujuisi hyvin.

Aamulla Nizzassa satoi ja lämpötila oli 11 C, Helsingissä 2 C. Tosin tänne kotiin oli luvassa enimmäkseen aurinkoista. Tämmöistä tämä on, Euroopan kevät.

Appari lähti polkemaan Route Napoleonia, mikä tarkoittaa tietä N85 (D6085). Tätä reittiä Napoleon palasi vuonna 1815 Elbalta, se pitäisi olla merkitty lentävää kotkaa kuvaavin veistoksin. Osuudelle Castellana-Grasse niitä ei kuitenkaan mahtunut, tai ainakaan Appari ei niitä huomannut.  Tie nousee heti alussa 1000 metriin, jossa se suurinpiirtein sitten kulkeekin, kunnes laskeutuu Castellanan kaupungin kohdalla noin 700 metriin. Appari kääntyi kuitenkin jo ennen Castellanaa tielle D21, myöhemmin D71, ja  polki kohti kanjonia, välillä kunnon vesisateessa. Kanjonin tietävillä tie näyttää kumpuilevan ylös ja alas, alimmillaan se taitaa käydä 680 metrissä.

Grand Canoyn de Verdon -rotkoalue, Gorges du Verdon,  on Euroopan suurin kanjoni. Sen pohjalla kulkee luonnollisesti Verdon-joki. Korkeimmillaan kanjonin seinämät kohoavat 700 m korkeuteen. FLIRK-kuvia

Kanjonin jälkeen tie nousi sieltä 680 metristä vielä 1280 metriin, josta Aiguinesin kylään laskeutuessa saikin sitten kokea kunnon alamäkihorkan. Kahvitauko muuttui kuumaksi suihkuksi Hotelli du Vieux Chateaussa. Enempää vesisadetta ei yksin viitsi jaksaa. Ikkunasta näkyi Sainte-Croix-järvi.

Maanantaina paluumatka Castellanaan (D952) ja sieltä edelleen Route Napoleonia (D485) Grasseen oli huomattavasti helpompi kuin menomatka. Grasseen laskautuessa tuli päälle vielä kunnon sade, siihen on vain pakko täällä keväällä tottua ja varautua. Junassa repusta kuivaa päälle ja takaisin Nizzaan!

Toiset lähtee Nizzaan, toiset lähtee töihin

En ole ihan varma, miten tässä kävi näin.

Pääsiäisen jälkeisenä aamuna minä pyöräilin töihin, Apukuski nosti Natsaan pakatun fillarin taksiin.

Töiden jälkeen minä pyöräilin keskustaan, Appari kokosi fillarinsa Nizzassa. Minä polkaisin Kriittisen pyöräretken, Appari joelle, pohjoiseen ja ylös Giletten kylään.

Helsinki +4 C, Nizza +12 C.

Nyt ei auta kuin tehdä välttämättömyydestä hyve, kyllä tämä Todellinen Pohjoinen Helvetti ja neljä vuodenaikaa on upea juttu. Mikään ei ole niin jännittävää kuin sepelin rahina renkaan alla…

Keskiviikkona Apukuskin tähtäimessä oli Isola 2000 ja yläteiden lumitilanteen katselmus (Ski Center Isola 2000), minulla Kannelmäen Prisma ja Eat & Joyn juustotiski. Hilmaa kiitos. Syntynyt Suomessa, juuret Käkikellomaassa.

Isola 2000 on hiihtokeskus, joka nimensä mukaisesti sijaitsee 2000 m korkeudessa. On sinne Nizzan rannoilta yksin kapuaminen. Apparilla oli suunnitelmissa jatkaa Italian rajalle, mutta vastassa oli hyvissä ajoin isot kyltit, joissa ilmoitettiin tien olevan suljettu. Hyvä niin, sillä info-taulun mukaan lämpötila 2 400 m korkeudessa oli -3 C mikä tarkoittaa, että tielle valuneet sulamisvedet olivat suloisesti jäässä.

Tie D 2205 on kuulemma kokemisen arvoinen, vaikka ei ole edes maisematieksi merkitty. Hyvin ylös ajettavissa ja vastaavasti alas lasketellessa ei juuri tarvi jarrutella.

Pastatarina

Jotkut tarinat täytyy kertoa.

Miksi Italia? Kaksi syytä aivan kärjessä (60 hyvää syytä pyöräillä Italiassa) ovat hyvä ruoka ja mukavat ihmiset. Tämä tarina kertoo molemmista, toki myös niistä kauniista maisemista.

Monte Barro, Lecco, 922 m

Pääsiäistä edeltävänä keskiviikkona Kuopus lähti patikoimaan Como järven kaakkois-kulmassa, Leccon kaupungin vieressä sijaitsevaan  Monte Barron luonnonpuistoon; Monte Barron huippu kohoaa 922 m korkeuteen. Tietysti ilman ennakkosuunnitelmaa ja esim. karttaa, josta olisi nähnyt polut ja valmiit reitit. Suunnistaja painoi suoraan pöpelikköön. Monte Barrosta voi lukea esim. tästä blogista: A Day Tripo from Milan to Monte Barro.

Lecco, Monte Barrolta

Aikansa käveltyään hän osui kuitenkin polulle, jota jatkoi eteenpäin. Polku taas johti pienelle aukealle, jossa oli pari rakennusta. Toisen ovi oli auki ja koska se näytti mahdolliselta kahvilalta, astui Kuopus sisään suureen huoneeseen, jonka keittiössä hääräsi iäkäs herra ja rouva, ja kysyi kuppillista kahvia. Sai kahvinsa ja maksoi lantin.

Keittiössä oli selvästi lounas tulollaan, ja omasta lounaastaan huolehtiva nuori kysyi niukalla italian sanastolla höystetyllä englannilla, olisiko mahdollista ostaa lounasta? – Si si, spaghetti, ja paljon muuta tarinoi ystävällinen mies. Siis odottamaan.

Aikaa kului, herra hääräsi keittiössä, rouva kattoi pitkää pöytää. Lautasista päätellen lounaalle odotettiin useampiakin ruokailijoita. Viinipullot avattiin, leivät ja juusto nostettiin pöytään.

Jonkin ajan kuluttua tupaan astui joukko keittiönväen ikätovereita, selvästi metsätöistä tulossa. Iloisen puheensorinan keskellä pestiin kädet, asetuttiin pöytää, kehotettiin suomalaista tyttöä liittymään seuraan ja aloitettiin ateria.

Kuopus ei osaa italiaa kuin muutaman sanan ja fraasin, eikä muu seurue englantia sanaakaan. Siitä huolimatta keskustelu kävi vilkkaana, vierasta jututettiin, kyseltiin ja kerrottiin, esiteltiin ja maistatettiin juustot, pääsiäispullat ja oikeat tavat syödä ne.

Mitä tähän voi lisätä? Hyvä ruoka ja iloiset, ystävälliset, vieraanvaraiset ihmiset. Kohtaamisia, Bella Italia 🙂 Jälkeenpäin selvisi, että kyseessä oli talkoolaisia, jotka kunnostivat talven jäljiltä I ja II maailmansodassa taistelleiden Alpinien, alppijääkärien muistopaikkaa, ulkoilmakirkkoa, jossa pidetään kesäkuussa messu.

Miten tämä liittyy pyöräilyyn? Hmm… no, samaan aikaan Kuopuksen isä, Apukuskina tunnettu, pyöräili Como-järven kukkuloilla 😉 Ja Alppijääkäreistä saa aasinsillan Italian nykykirjallisuuden yhden helmen, Niccolo Ammanitin erääseen fillarikuvaukseen teoksessa Minä en pelkää – Io non o paura (Otava 2004):

Sinä aamuna olimme lähteneet liikkeelle polkupyörillä.

Tavallisesti teimme pikku retkiä talojen tietämillä, ajoimme peltojen laidoille, kuivahtaneelle koskelle, ja palasimme takaisin kilpaa ajaen.

Minun pyöräni oli vanha rautaromu, jossa oli paikattu satula. Pyörä oli niin suuri, että minun oli ajettava tangolta, jotta yletyin polkimiin.

Kaikki kutsuivat pyörääni Rotiskoksi. Salvatore väitti, että se oli alppijääkärin pyörä. Mutta minä olin kiintynyt siihen, olihan se alunperin isäni.

Jutun pastakuvat ovat luonnollisesti Kupouksen, jokunen yleiskuva minun. Ruokailusta ei ole kuvia – silloin syötiin ja seurusteltiin eikä häärätty kameran kanssa!

Passo del Bernina, vielä kerran

Passo del Bernina

Sveitsin ja Italian teissä on pyöräilijän kannalta yksi merkittävä ero: Sveitsin puolella ei tarvitse varoa koloja.

Pitkäperjantaina Apukuski ja Iso J matkasivat aamulla fillareineen junalla Liernasta Chiavennaan. Alkumatka meni pummilla, sillä Liernassa ei voi ostaa lippua eikä lipunmyyjä ehtinyt tulla ennen vaihtoasemaa. Còlicosta Chiavennaan mies + fillari maksoi 5,40 €. Oikeastaan siihen olisi kuulunut 5 € lisämaksu, sillä kaksikko ei ollut ostanut lippua asemalta ennakkoon… mutta Suomi brändillä sai 5 euron alennuksen 🙂

Chiavennasta alkoi taas St. Moritzin & Passo del Berninan reitti , tällä kertaa kellon suuntaan, Chiavennasta Liernaan. Apukuskin viime maanantain ylämäet olivat nyt laskuja ja laskut vastaavasti ylämäkiä. REITTIKARTTA on tässä.

St. Moritzista tuli ostettua reissun kalleimmat vedet: 4,20 € pullo (keskihinta 0,18- 1 €).

Eilinen 90 km lepopäivä oli tehnyt tehtävänsä – Apukuskin mielestä ajo kulki paremmin kuin koskaan! Edes nousujen jälkeiset tasamaan 50 km vastatuuleen vetojuhtana puskien (apparin hommaa) ei tuntunut missään.

Iso J:n mittarihuuto: Matkaa kertyi tasan 200 km, kokonaisnousua 2350 m, ajoaika 7 h ja rapiat.

Polvikipuinen Juniori teki omaa treeniä Leccon ja Comon välimailla. Ja kuinka ollakkaan, ajeli Leccon keskustassa juuri kun olin Kuopuksen kanssa päiväkahvilla. Iloisia ihmeitä tapahtuu 🙂