Viikon fillari 36/2015 – Fiumicino ja kesän muisto

Fiumicino, Italia, heinäkuu 2015. Pyöräretkellä ilman pyörää. Matkalla bussin lähtöpysäkille kohtasin tämän fillarin. 

   
   

Mainokset

Viikon fillari 35/2015 – Lai 8, Antik

Lai 8, Tallinn, Estonia. 

   
    
 

Naisilta naisille, Helsingissä pyöräily kuuluu kaikille

Alussa oli tarinoita. 

– Kun olin pieni minä varastin naapurista pyörän ja yritin opetella ajamaan. Mutta siihen se jäi. Minun maassani (Pakistan) ei pyöräily ollut naiselle sopivaa. Oli niin vaikeaa, mennä kouluun ja kaikki muu.

– Pienenä leikkipuistossa minä pyöräilin, siellä oli niitä kolmipyöräisiä hauskoja pyöriä. Mutta nyt minä haluan oppia ajamaan oikealla pyörällä.

– En ole koskaan ajanut pyörällä, minua pelottaa, mutta haluan oppia.

Lopussa oli unelmia.

– Sitten kun osaan ajaa hyvin alan pyöräillä töihin.

– Aion hajoitella niin kauan, että osaan ajaan hyvin. Minä tarvitsen tämän taidon.

– Minä haluaisin joskus päästä pyöräretkelle!

– Mistä voisin lainata pyörän, että voin harjoitella?

 
Helsingin Polkupyöräilijät ry on jo parin vuoden ajan järjestänyt pyöräilykouluja maahanmuuttajanaisille. Lauantaina 22. elokuuta 2015 alkoi Suvilahdessa uusi, tällä kertaa kaksi kahden tunnin opetuskertaa kattava kurssi. 

Miksi maahanmuuttajille? Sen sanoitti eräs aiemmalla kurssillamme ollut nainen. 

– Teille suomalaisille on niin luonnollista, että kaikki osaavat pyöräillä. Minun kotikylässä pyörä hankittiin vain, jos koulu oli kaukana. Minun kouluni oli lähellä, joten en koskaan saanut pyörää. Siskon koulu oli kaukana, mutta siskon pyörään ei saanut koskea. Myöhemmin, kun lähdin yliopistoon, en enää ajatellutkaan että voisin oppia pyöräilemään. 

Miksi naisille? Monessa kulttuurissa pyöräilyä ei pidetä naiselle sopivana. Edelleenkin ihmettelijöitä on, yksi oppilaistamme kertoi nauraen, miten hänen ulkomailla asuva ystävänsä ihmetteli aikooko hän tosiaan istua jalat harallaan satulaan. Se kun on niin rumaa… tai ainakin outoa. 

Uuden taidon opettelu vaatii paljon rohkeutta, ei ole helppoa olla potkutteleva ja vaappuva aloittelija kun samaan aikaan Kellohallin edestä suhauttelee vauhdikkaita pyöräilijöitä, lapset ja koirat tarakassa. Useampikin oppilaamme on aloitanut esittelynsä kertomalla, kuinka aviomies on yrittänyt opettaa, mutta ei siitä ole tullut mitään. 

Miksi naisilta? Oppilaamme tulevat hyvin monenlaisista kulttuuritaustoista, yhdistävä tekijä meillä on helsinkiläisyys ja pyöräily. Haluamme laskea kynnyksen osallistumikseen niin alas kuin se on mahdollista, siksi opettajina on vain naisia, saamme siitä kolmannen yhteisen tekijän. Jollekin tämä voi olla tärkeä seikka. Mutta kyllä kalustosta vastannut Topi oli paikalla ja auttoi meitä fillarien säädöissä, emme me miehiä piiloon laita 😉 

  
Aiemmat maahanmuuttajille suunnatut pyöräilykurssit HePo on tuottanut itse, yhteistyökumppaneina on ollut mm. Pelago, Seurakuntayhtymä, Oranssi ry ja Moniheli ry, joka on auttanut tiedottamisessa. Toteutuksesta on vastannut ns Satun tiimi eli Satu Leppänen, Ilse ja Mirja, mukana on ollut myös vaihtuvia hepolaisia ja tuttavapiiristä haalittuja apuvoimia. Mm. katuajoryhmän takamiehenä on polkenut HePon pj Matti Kinnunen ja Suvilahden autoja ohjaillut maanteiden masteri Matti Priha. HePon kuuluisaa joukkovoimaa.

Tällä kertaa lähtötilanne oli toinen. Helsingin Liikuntavirasto otti yhteyttä HePoon ja tiedusteli ohjaajia naisten pyöräilyopetukseen. Jossakin oli tahtotila, eli naisia jotka haluavat oppia pyöräilemään, Liikuntaviraston Laura Nokkala järjesti puitteet ja vastasi tiedottamisesta. Laura on myös mukana tämänkertaisessa toteutuksessa, lauantaina hän juoksi muiden mukana ohjaamassa, auttamassa ja kannustamassa. HePon kannalta tämä on hyvin toimiva malli. Paikalla oli fillarit ja motivoituneita opiskelijoita, me toimme osaamisemme eli varsinaiset opetusjärjestelyt. 

Lauantaina alkanut kurssi poikkesi aiemmista myös siten, että kaikki naiset puhuivat hyvin suomea. Edellisillä kerroilla opetus on ollut englanniksi. Kurssin päävetäjä on Satu Leppänen, ohjaajina ovat myös hepolaiset Ilse, Jonna ja Mirja (minä) sekä Sadun kanadalainen ystävä Laura, joka on aiemmin ollut mukana HePon retkillä.

Kahden tunnin kurssi alkaa tutustumisella ensin toisiimme ja sitten polkupyörään. Tärkeimmät pyörän osat, niiden nimet suomeksi, polkupyörän toimintaperiaate. Ei ole ollenkaan itsestäänselvää, miten jarrut toimivat. Tai että satulan nimi on satula.

Tämän jälkeen aloitetaan olennaisin ja tärkein osa eli tasapainon hakeminen. Pyörän satulat ovat matalalla, jotta olo tuntuu turvalliselta ja jalat yltävät maahan. Suvilahden loivaan alamäkeen jaloilla potkutellen, tavoitteena nostaa molemmat jalat hetkeksi ilmaan. Kyllä ei ole helppoa.

Kun tasapaino alkaa löytä, jatketaan alamäkeen potkuttelua siten, että toinen jalka on polkimella. Tässä kohtaa yksilölliset erot eriyttävät ryhmää. On turha jatkaa eteenpäin liian nopeasti, vaikka monella onkin kova into päästä polkemaan. Ne, jotka pysyvät tasapainossa nopeasti, alkavat yleensä kokeilla polkemista omaa tahtia, ja hetken kuluttua ulkotila täyttyy ilon kiljahduksista ja ryhmän kannustavista taputuksista. Tämä hetki on se, joka saa vanhan ja kokeneen ammattikasvattajankin joka kerta herkistymään, eikä ilonkyyneleitä tavitse onneksi pidätellä. Oppilaiden alussa käsinkosketeltava jännitys ja pelko muuttuvat halauksiksi ja nauruksi.

Ohjaajan taitoa tarvitaan tässä kohtaa erityisen paljon kannustamaan heitä, jotka tarvitsevat oppimiseen enemmän aikaa. Puolivälin lepotauon ja juttutuokion päätteeksi Satu aina muistuttaakin, että ”nyt me ohjaajat keskitymme niihin, jotka tarvitsevat eniten apua”. Nopeasti edistyneille riittää yksi ohjaaja taitoharjoitteluun. Joskus voi olla tärkeä palauttaa opiskelija hetkeen, jolloin seisoimme aloituspiirissä ja esittelimme itsemme. 

– Muistatko? Tunti sitten et ollut koskaan edes istunut pyörän satulassa ja kerroit jopa vähän pelkääväsi. Nyt sinä olet tässä, potkuttelet ja pystyt irrottamaan jalat maasta. Et enää pelkää ja jännitä vaan hymyilet. Sinä osaat, sinä opit. 

Oikotietä kun ei ole.

 

Aloitin jutun oppilaiden puheenvuoroilla, päätän sen ohjaajien Ilsen, Jonnan ja Satun sekä muutaman hepolaisen ajatuksiin. Puheenvuorot on julkaistu avoimessa facebook-ryhmässä, joten rohkenen siteerata heitä. Blogi kun leviää HePoa ja Helsinkiä laajemmalle ja tätä ilosanomaa on niin mukava jakaa!

Ilse: Suurta rohkeuttahan tämä koulutus osallistujiltaan vaati. Mutta halu ja tahto oppia oli suuren suuri. Palkitsevinta apuohjaajana oli nähdä, että tässä ajassa pelokkainkin nainen sai pyöräilyn perustaidot, ja innon jatkaa harjoituksiaan kurssikertojen välillä. Mieleeni jäi nainen, joka sanoi ettei luovuta ennenkuin hän tämän osaa, koska hän todella tarvitsee tämän taidon. Ja aivan loppumetreillä hän pyöräili avustuksetta – on aivan upeaa olla mukana!!

Satu:  Liikkuminen on erittäin keskeinen tarve arjessamme. Pyöräily edistää tasa-arvoa, sillä se on liikennemuoto, joka ei poissulje ihmisiä iän, varakkuuden, koulutuksen tai luku/kieli-taidon takia. Pyöräily helpottaa liikkumista kodin, palveluiden ja työn välillä. Se kehittää ihmisten sosiaalista verkostoitumista. Mutta moni ei voi pyöräillä, koska ei osaa. Me tarjoamme mahdollisuuden niille, jotka haluavat oppia.

Hannu: Minulla on jossain tallessa valokuva äidinäidistäni, joka joskus 1910-luvulla poseeraa yhdessä ystävättärensä kanssa – kumpikin hienossa leningissä ja upouuden naisten polkupyörän kanssa. Harva yksittäinen kapine on samalla tavalla edistänyt suomalaisten naisten itsenäistä ja tasa-arvoista elämää kuin polkupyörä, joka vapautti heidät liikkumaan itse ja omilla ehdoillaan.

Jonna: Oli hienoa nähdä näiden naisten into oppia ja halu tehdä töitä sen eteen, vaikka alussa selvästi monia pelotti paljon. Ei siinä pienet kolhut paljon haitanneet. Tarkennuksena vielä tuohon kysymykseen, kuinka kauan menee oppimiseen: Parissa tunnissa ei vielä pääse siihen, että voisi liikenteeseen lähteä, mutta nopeimmat oppijat (ne jotka olivat ehkä joskus lapsena kokeilleet) kyllä alkoivat jo olla lähellä.

Matti: Hienoa, että taas tusina ihmistä on päässyt kokemaan ihmisen ja koneen täydellisen liiton, ihmeen joka luo loputtomasti onnea ja iloa.

“Let me tell you what I think of bicycling. I think it has done more to emancipate women than anything else in the world. It gives women a feeling of freedom and self-reliance. I stand and rejoice every time I see a woman ride by on a wheel…the picture of free, untrammeled womanhood.” Susan B. Anthony

  

Viikon fillari 34/2015 – Ride in peace

Sunnuntaina 16.8.2015 kokoontui Kiasman edessä 850 pyöräilijää kunnioittamaan keskiviikkona kaadetun ja myöhemmin menehtyneen vainajan muistoa. Mannerheimintietä etenevä fillareiden helminauha oli vetoomus liikennerauhan puolesta. Pyöräilijöiden kulkueeseen liittyi myös muutamia jalankulkijoita ja motoristeja, sillä asia on kaikille yhteinen, se ei rajoitu polkupyöräilijöihin.

Liikenteessä tarvitaan sydämen sivistystä ja toisen ihmisen kunnioitusta. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja ainutkertainen, kenenkään henkeä tai terveyttä ei saa uhata eikä vahingoittaa. 

Mieleeni tuli teesi, jonka eräs kuudes luokka kirjoitti koko koululle: Ketään ei saa kiusata eikä vahingoittaa. Kun kaikki sitoutuvat tähän, on jokaisen hyvä ja turvallista olla. Fiksut oppilaat avasivat teesiään mm näin: Vaikka toinen kuinka ärsyttäisi tai tekisi jotain tyhmää, niin ei voi alkaa vaikka lyömään, vaan selvitetään asia aikuisen kanssa. 

  
    
    
 

Viikon fillari 33/2015 – ruusuja ja Carran marmoria

Heinäkuu 2015, olin pyöräretkellä Italiassa ilman pyörääni. 10 ensimmäistä päivää etenin suurin piirtein ennakkoajatuksen mukaan ystävieni Ullan ja Heikin kanssa, Roomasta kohti La Speziaa ja Cinque Terreä. Pisasta sain vuokrapyörän ( Toscana in Tour), hieman raskaan ja takavannekin mukavasti vipatti, tähän hätään se oli paras mahdollinen, edes jotain. 

Italian Rivieran eteläisimmässä osassa, ranta-alueella Viareggiosta pohjoiseen, sijaitsee Marina di Carrara, ranta, kaupunki ja satama, jossa laivoihin lastataan valkoisia marmorilohkareita matkalle kaikkiin maailman kolkkiin. Sieltä poimin tämän viikon fillarin, rantatieltä, vaaleanpunaisen skootterin takaa.

   
    
 

Jo Marina di Massassa, vähän ennen Marina di Carraraa, ilmestyvät tien varrelle valkeana auringossa hohtavat veistookset. Kauempana siintävillä vuoren rinteillä hohtaa valkeaa kivipölyä kuin uutta puhdasta lunta. 

Marmori on kalkkikivestä muodostunut kivilaji, jonka kuumuus ja paine ovat kiteyttäneet. 

Carraran marmori on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo yli kaksituhatta vuotta. Siitä on mm. rakennettu Pantheonin temppeli Roomassa ja siitä leikatut laatat pullistelevat ja kupristelevat Finlandiatalon julkisivussa. Michelangelon kerrotaan vierailleen louhoksilla ja valinneen itse veistoksissaan käyttämiään lohkareita, myös Daavidin komea lihaksikas vartalo on Carraran marmoria. Tosin ks. lohkaretta kuvanveistäjä ei valinnut itse, lohkareen historiasta voi lukea edellisestä linkistä.

Nykyään Carraran valkeaa tai harmaata marrmoria louhii yli 50 yritystä ja Marina di Carraran suuresta satamasta sitä rahdataan niin lohkareina kuin valmiina tuotteina ympäri maailmaa.

   
    
 

TdH retkivauhtia 2015

Se tunne, kun seison Maunulan majalta 9:30 aloittaneen ryhmän kanssa odottamassa samaan aikaan Velodromilta startanneita. Kun Apukuski alias Masan takana tulee pitkä nauha pyöräilijöitä. Onko nuo kaikki tulossa tälle retkelle?!

Helsingin Polkupyöräilijät ry eli HePon lauantairetkien ohjelmassa on pitkään ollut ”TdH retkivauhtia”, se ajetaan muutama viikko ennen varsinaista Tour de Helsinkiä. Haluamme tarjota tilaisuuden tutustua TdH reittiin rauhallisesti, tasaisella noin 20 km keskinopeudella, pienillä juoma- ja suuremmilla ruokapysähdyksillä. 

 Lauantaina 8. elokuuta 2015 olin itse vetämässä retkeä kolmatta kertaa, tällä kertaa sweepinä eli viimeisenä, varmistellen että kaikki pysyvät letkassa. Retken varsinainen vetäjä oli Apukuski alias Masa tai PMatti ja hänen apunaan HePon pj KMatti eli Mane ja Lyydia. Tässä retkessä on aivan erityinen tunnelma, minkä vuoksi toivon jatkossakin voivani olla mukana järjestämässä tätä 140 km lenkkiä. Mukana oli maantiepyöriä, retkipyöriä, hybridejä, cyclocrosseja ja yksi ihan rehellinen fixi, viimeiselle kypärännosto ja kumarrus hienosta suorituksesta. 

Bembölen kahvituvalla, jossa pidimme ensimmäisen pysähdyksen, laskin joukon vahvuudeksi 39 pyöräilijää! Aikaisempien kahden vuoden aikana, jotka olen ollut mukana, joukko on kiitettävästi kasvanut, mutta silti tämä yllätti ennakko-odotuksemme. Kuten Matti & Matti jossakin  vaiheessa totesivat, jatkossa meidän on hieman kehitettävä järjestelyjä, eihän tällä porukalla enää pienet kahvilat (ja varsinkaan WC:t) vedä.

Aamulla Maunulan majan parkkipaikalle ajoi nuori nainen, nosti auton tavaratilasta pyörän ja kertoi saapuneensa Mäntsälästä. – Luin vuosi sitten tästä tapahtumasta samana aamuna Helsingin Sanomien Minne mennä -palstalta, ja harmitti kun en ehtinyt mukaan. Olen nyt seurannut HePon facebook-ryhmää ja odottanut, että tämä retki tulisi uudestaan.

Vastaavanlaisia kauniita lähtötarinoita saimme kuulla useita. 

– Olen seurannut HePon sivuja jo pitkään, mutta olen ajatellut että tämä on jotenkin ”suljettu” porukka. Nyt tapahtumakutsu rohkaisi lähtemään mukaan, mieli teki niin kovasti kokeilla elämäni pisintä retkeä.

– Olen ollut HePon rivijäsen jo jonkun aikaa, maksanut jäsenmaksunkin, mutta nyt houkutti niin kovasti kokeilla pitkää matkaa rauhallisesti että päätin uskaltaa mukaan.

– Olin keväällä siellä kehäratapyöräilyssä, ja kun nyt olen pyöräillyt kesällä vähän enemmän niin päätin tulla kokeilemaan tätä.

  
Nämä ja muut vastaavat viestit ovat tärkeitä meille hepolaisille. Meidän tavoitteemme on tavoittaa koko ajan uusia ihmisiä, jotka kaipaavat seuraa, tukea, rohkaisua ja apua pyöräilyharrastukseensa. Sekä suunnittelussa että tiedottamisessa onkin tärkeää yrittää kuvailla retken tai lenkin luonne siten, että siitä saa realistisen kuvan, ja myös toteuttaa se kuten on sovittu. Tämän blogi-kirjoituksenkin tarkoitus on luoda kuvaa siitä, millainen on TdH retkivauhdilla, ja ehkä näin rohkaista taas ensi vuonna jonkun uuden pyöräilijän mukaan.

Vaikka ryhmän pyöräilijöillä oli hyvinkin erilaiset lähtökohdat pitkään retkeen, oli joukko hyvin toimiva, yhtenäinen ja toisiaan kannustava. Joukkoon mahtui niin maanteiden konkareita kuin niitä, jotka eivät koskaan aiemmin olleet ylittäneet 100 km rajaa. Todella monelle tämä oli kesän pisin pyöräily, olemme todella iloisia että saamme HePossa tarjota mahdollisuuden tähän, jokaisen ilo omasta suorituksesta on yhteinen ilo. Oli sitten kyseessä palauttavaa lenkkiä polkeva juoksija tai jalat lopussa kipeinä omaa ”en olisi aamulla vielä uskonut että pystyn tähän” ennätystä polkeva työmatkapyöräilijä.

  

Lydian sanoin, kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Retkelle voi tulla, vaikkei osaisi vaihtaa rengasta, riittää kun sellainen on mukana. Apu on aina lähellä, tälläkin matkalla kävi kolme rengasrikkoa. Ensimmäisen renkaan vaihtoi KMatti, kaksi seuraavaa pyöräilijä itse, ja aina mukaan jäi joku vetäjistä varmistamaan reitillä pysymisen, kunnes muu joukko olin tavoitettu.

Retki on erinomainen tapa tutustua uusiin ihmisiin, kerätä ja jakaa tietoa, kysyä mikä ikinä pyöräilyssä kiinnostaa, aikaahan on paljon. Retkeilystä, kuntolenkeistä, työmatkoista, talvipyöräilystä, kilpailuista, HePon toiminnasta, varusteista, Team Rynkebystä, puheenaiheita on yhtä paljon kuin polkijoita. Tai sitten polkea ihan hiljaa, nautiskella elokuisesta maalaismaisemasta, joka näyttää ja tuoksuu kauniilta. Tällä kertaa sääkin oli suotuisa, saimme yllin kyllin auringonpaistetta mutta emme pisaraakaan sadetta.

Myös ryhmässä ajaminen oli usealle aivan uutta, moni kertoi pyöräilleensä aina vain yksin. Tämän ja muut aiemmin kuvailevat seikat huomioiden oli lähes käsittämätöntä, miten kauniisti tuo lähes neljänkymmenen pyöräilijän helminauha liikkui ja pysyi koossa! Rehellisesti, tämä oli täyden kympin ryhmä!

  
Koska ajajia oli paljon ja hyvin erilaisia, päättivät Matti & Matti viimeisellä taukopaikalla Nikkilässä tarjota hieman nopeampaa ryhmää viimeiselle noin 30 kilometrille. KMatin mukaan starttasikin pieni joukko, jotka polkivat perille noi 26 km keskinopeudella (KMatti voi tarkentaa). Lähdössä PMatti lupasi shampajaa sille, joka pesisi KMatin Kuninkaanmäen kinkareessa. Ja perillä Velolla totesimme, että jaamme Tuomaksen sinne kuljettamat eväät kaikkien kanssa. – Luotin kaimaan 😉

Tuomas ja Lydia olivat edellisenä iltana hakeneet meiltä rinkallisen tavaraa: kuohuviinilaseja, veitsiä, ruis snackeja pari pulloa shampanjaa, Italiasta tuomaani vuohenjuustoa ja sopressa-salamia. Minulla ja Apukuskilla oli vielä kilistämättä Apparin parin viikon takaiselle PM kullalle, olin silloin pyöräretkellä Italiassa ilman pyörää, ja päätimme tehdä sen nyt vanhojen ja uusien tuttujen seurassa. Laseja olin varannut vain 12, sillä kuten alussa sanoin, en osannut kuvitella joukon kasvavan näihin mittoihin. Mutta hyvin tuo kaikille riitti. Kaikki eivät tulleet Velolle asti, jos koti oli loppumatkan varrella se veti pitkän päivän päätteeksi kuin magneetti. 

Ja se hetki, kun kuulet lauseen: – En olisi vielä aamulla uskonut, että pystyn tähän. Ja että tämä tuntuu näin hyvältä.

Jos mielessä on vielä varsinainen TdH, on hyvä muistaa, että senkin voi polkea ilolla ja innolla, ilman mitään turhia paineita. Siteeraan taas Lyydia, joka lopussa naureskeli Kätilöopiston mäessä (varsinaisessa kuntoajossa) kirittelijöille ja ohittelijoille: – On yksi ensimmäinen sija, sitten on vain muita sijoja. Jokaiselle yksi. 

   
   

Kaikki tiet tulevat Roomasta 7 – Vielä kerran Padovassa

Keskiviikkona 15. päivä heinäkuuta lensin fillarini kanssa Roomaan, tarkoitukseni oli aloittaa sieltä pitkä matka kohti pohjoista. Perillä Fiumichinossa minua odotti ihana 40 asteen helle ja vähemmän ihana mutta melko tavallinen pulma. Kaikkien SASin lennolla Helsingistä Roomaan matkanneiden tavarat olivat jääneet koneen vaihdon yhteydessä Tukholmaan. Kolmen tunnin jonotus tulopalvelussa, yön pimeydessä majapaikkaani fillarin sijasta taksilla, pyörän kasaaminen jäisi aamuun.

  
Aamukahvin ja croissantin jälkeen yritin soittaa numeroon, jonka olin edellisenä iltana tulopalvelusta saanut. Minulle vastasi vain nauhoitus, ja sähköinen seurantalomake ilmoitti matkatavarani etsinnän jatkuvan. Päiväkahvilla tapasin kaksi Roomaan saapunutta ystävääni, joiden kanssa minun oli tarkoitus polkea 10 ensimmäistä päivää. Päätimme kaikesta huolimatta lähteä matkaan, kolme ihmistä kahdella fillarilla, minä aloitin ensimmäisen etapin bussilla josta vaihdoin myöhemmin junaan. Koska osoitteemme Italiassa tulisi muuttumaan lähes päivittäin, ilmoitin matkatavarani toimitusosoitteeksi ystävieni osoitteen Venetossa. 

Pyöräni saapuminen Tukholmasta Roomaan kesti yli viikon. Perjantaina 24.7. sain La Speziaan puhelun, jossa kerrottiin fillarini lentävän lauantaina Venetsiaan. Sieltä otettasiiin minuun yhteyttä ja kerrottaisiin, milloin kuljetus Schioon tulee. Tai näin siis sen piti mennä.
Maanantaina 27. heinäkuuta olin toiveikas. Olin matkalla Padovasta Schioon, jonne toivoin fillarini tulleen tai illan mittaan tulevan. Ei tullut. Ei tullut tiistainakaan, ei pyörää eikä soittoa. Keskiviikko aamuna väsyin, päätin lopettaa loman ja etsin itselleni paluulennon Helsinkiin. Olin ilmoittanut olevani ks osoitteessa tiistaihin 28.7. joten oletin tavarani matkaavan nyt myös kotia päin.
Kun keskiviikko iltana palasimme ystävien luota oli portilla viesti:

 
Lähettivät sitten fillarin 100 km pohjoiseen ilman että varmistivat jonkun olevan vastassa. Seuraavana päivänä ystäväni Roberto ajoi saman kuriirin reitin varrelle Vicenzaan ja toi Kamelin kotiin. Minulla oli kokonainen perjantai aikaa ajeluttaa sitä, ennen kuin palaisimme Suomeen. Kiitos Apukuskille, joka auttoi hankkimaan myös Kamelille paluulipun.

Palaan tässä kirjoituksessa hetkeksi päivään ennen matkaani Alppien juurelle Schioon, se oli toinen päiväni Padovassa. 

Padova on vanha kaupunki, joka sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Kaupunki on kuuluisa erityisesti yliopistostaan, mutta Suomessa varmaankin myös Italian A1-liigassa pelaavasta lentopallojoukkueestaan, jossa on pelannut useamia Suomen maajoukkuepelaajia. Padova on kaunis kaupunki. Historiallinen keskusta pylväskäytävineen, aukioineen ja rakennuksineen on jo kokonaisuutena viehättävä vaellella, kaupunki on eloisa mutta sieltä puuttuu Venetsiana kaltainen kesäinen kaaos ja hälinä. Padovassa voi käydä kesällä, Venetsiassa mielummin talvella, kun matkailijoiden määrä hieman laskee. Padovan kuuluisimpia nähtävyyksiä ovat yliopiston päärakenuksen Palazzo Bon lisäksi mm. Prato della Vallen aukio, kasvitieteellinen puutarha, Palazzo della Ragione (raatihuone), Antonius Padovalaisen katedraali ja Scrovegnin kappeli

  

Scrovegnin kappelin Giotton freskoja en yrityksestäni huolimatta päässyt tällä kertaa katsomaan, vierailuaika olisi pitänyt varata etukäteen. Se on hyvä käytäntö, sillä näin vältetään sekä turha jonottaminen että liika yhtäaikainen ihmismäärä melko pienessä rakennuksessa. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli valitettavasti maanantaisin suljettu, yritykseni käydä siellä koitui kuitenkin inforakennukseen lukkojen taakse jääneen naisen iloksi. Hain viereisestä hallintorakennuksesta paikalle henkilön, joka alkoi selvittää lukkojen salaisuutta. Ja ihmetteli kovin, miten joku voi olla maanantaina siellä sisällä. 

  

Sen sijaan Prato della Vallella minua onnisti, koordinaatit muistissa löysin numeron 60, Ruotsin kunikaan Kustaa Adolfin. Tai sanotaanko Suomen kuninkaan, Ruotsihan oli tuolloin vielä osa Suomea, kuten kollegani VW on minua opettanut.

  

Padova on KÄYTÄVIEN kaupunki, kuten naapurinsa Bologna, jonka kanssa sillä on yhteinen akateeminen historia. Padovan yliopisto, Euroopan toisiksi vanhin, sai alkunsa kun joukko opiskelijoita ja opettajia siirtyi ahdasmieliseksi kokemastaan Bolognasta Padovaan. Bolognassa tutkimusta ja opetusta rajoitti ja määritteli vahvasti mm. kirkko. 
Padovassa oli jo enestään arvostettuja kouluja, mutta ei yliopistoja. Yliopiston katsotaan perustetun 1222, mutta todellinen siirtymä on varmaankin alkanut jo ennen sitä. 

universa

universis

patavina

libertas 

lukee edelleen Aula Magnan, entisen suuren luentosalin, nykyisen juhlasalin seinässä. Vapautta ja riippumattomuutta etsinyt uusi yliopisto oli aluksi hyvin demokraattinen ja osallistava, esim. opiskelijat palkkasivat itse opettajansa ja valitsivat rehtorin. Ehkä tunnetuin Padovan yliopiston opettajista on Galileo Galilei, joka opetti siellä 18 vuotta. 18 parasta vuottaan, sanoi padovalainen oppaani, sillä Padovassa toisin kuin Bolognassa tutkijalla oli tutkijan vapaus tehdä tieteellistä työtä. Galilein LEHTERI on edelleen nähtävillä Aula Magnan sisäänkäynnin vieressä, kasa ruskeaa puuta, tosin sen voi otaksua aikanaan olleen hieman koristeellisempi. 
  

Toinen kuuluisa Padovassa opiskellut tiedemies on Englantilainen lääkäri, anatomi ja fysiologi William Harvey (s.1578). Harvey, jota pidetään verenkierron keksijänä, täydensi Cambridgessä tekemiänsä lääkärin opintoja Padovassa, jossa oli tuonajan ensimmäinen anatominen teatteri. 

Keskiajalla lääketiede oli islamilaisissa maissa hyvin kehittynyttä, mutta koska ruumiiden leikkely oli niissä kielletty, oli anatominen tietämys puutteellista. Euroopassa juuri yliopistojen synty herätti lääketieteellisen kiinnostuksen ruumiinavauksiin, ensimmäinen Padovassa dokumentoitu ruumiinavaus tehtiin vuonna 1341. 
Padovan anatominen teatteri, jossa lääketieteen opiskelijat saivat tutustua ihmisruumiin saloihin, valmistui 1594. Aluksi huoneessa ei ollut ikkunoita eikä sinne päässyt luonnonvaloa, kaikki työ tehtiin kynttilän tai lyhtyjen valossa. Ruumiiden leikkely ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta katolinen kirkko ei suhtautunut siihen myötämielisesti ja työ piti tehdä kaikessa hiljaisuudessa ja salassa. Ehkä ongelmallisinta oli se, että tarvittavat ruumiit jouduttiin varastamaan hautausmaan laidoilta. 
  
Ilman ikkunoita huone oli myös mahdoton tuulettaa, voimme vain kuvitella millainen kuumuus ja haju siellä on ollut. Vasta paljon myöhemmin (1844) huoneeseen puhkaistiin ikkunat. Opastetulla kieroksella anatomista teatteria on mahdollista päästä katsomaan alhaalta, siis suurin piirtein leikeltävän ruumiin ja ruumiinavausta tehneen teknikon näkökulmasta. Ruumiinavaus oli vaarillista työtä, yleensä yön pimeydessä varastetun ruumiin kuolinsyytä ei tiedetty, eikä arvokkaan professorin henkeä voinut riskeeata. Professori siis istui tuolissaan ja luennoi, toinen professori osoitti ja antoi ohjeita teknikolle, joka suoritti varsinaisen fyysisen työn.

Anatomisen teatterin vieressä on Aula di Medicina, jossa lääketieteen luennot aikanaan pidettiin. Sen vitriineissä on edelleen entisten professorien ja opettajien pääkalloja, sillä useat näistä halusivat lahjoittaa ruumiinsa kuoleman jälkeen tieteelle. Tämä oli keskiajalla täysin laillista toimintaa, sillä he olivat tehneet lahjoituksensa täysin vapaaehtoisesti.
  
Aiemmin soikeiden pöytien ympärillä istui opiskelijoita, jotka kuuntelivat keskellä luennoivaa opettajaa. Nykyään tilanne on toisin päin, sillä saliin kokoonnutaan loppukokeisiin ja väitöstilaisuuksiin, jossa keskellä istuvan opiskelijan ympäröivät opettajat kysymyksineen.

Aikanaan edistyksellisestä Padovan yliopistosta on valmistunut myös filosofi Elena Lucrezia Cornaro Piscopia (s. 1646). Hän oli yksi ensimmäistä loppututkinnon suorittaneista ja maailman ensimmäinen tohtorin arvon saavuttanut nainen. 

Padovan yliopisto on edelleen arvostettu oppilaitos, ns Shanghain rankingissä se sijoittui 2014 välille 151-200 ollen näin 200 maailman parhaan yliopiston joukossa. 

Matka Padovasta eteenpäin jatkui jo aikaisemmassa bloggauksesta, joten eiköhän tämä tieteen ja tutkimuksen riippumattomuuden ylistys voi päättyä lasilliseen Spritziä yliopiston pääoven viereisessä kahvilassa.