Aihearkisto: Pyörätiet

Viikon fillari 25/2011 – Santakatu 2, Helsinki

Viereisen rakennuksen osoite on Santakatu 2, mutta laatat ovat Mechelininkadun alikulun kohdalla.

 

 

Mainokset

Kyllä minä niin mieleni pah…

Tuomas Kyröä mukaillen: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ajelin polkupyörälläni joenvartta kaupunkiin. (Kyrö, WSOY 2010, Mielensäpahoittajan kirja). Vanha alikulku oli saanut hienon ajokieltomerkin, mutta tyystin oli unohdettu kertoa ja opastaa, mistä nyt sitten pääsisi eteenpäin. Miten tämä järjestely on muuttunut? Että mihin nyt pitäisi mennä?  No, joku päätös oli tehtävä, luovuin joenrantareitistä ja suuntasin länteen kohti tuttua Mäkelänkatua. Piti päästä Rautatietorille sovittuun aikaan, en voinut jäädä tutkimaan.

Näinhän se meillä menee. Kun esim. Your Move tai joku muu Stadionin ympäristöön leviävä tapahtuma saa luvan katkaista pyörätiet ei järjestäjällä kuitenkaan ole velvoitetta ohjata ja opastaa vaihtoehtoiselle reitille. Tuona kyseisenä lauantaina ainoa nuoli osoitti Kisahallin ohi kohti Mannerheimintietä. ”Tonne en kyllä autojen sekaan mene, minä ajan jalkakäytävällä!” sanoi sekä Kuopus, Apukuski että moni muu. Tosiasiassa nuoli ohjasi aika vaaralliseen vaihtoehtoon. Kyllä minä silloinkin vähän mieleni… ja varmasti myös moni jalankulkija.

* * *

Vielä Kyröstä, taitavasta kynäniekasta. Urheilukirja sisältää yhden maininnan jopa polkupyöräilystä. (Kyrö, Urheilukirja, Teos 2011). Hetken, jolloin muistaakseni Moskovan olympialaisissa maantiepyöräilijöiden rintama täytti kadun. En voi nyt kohtaa tarkistaa kohtaa, sillä annoin Apparille ostamani kirjan jo kiertoon, kesälukemiseksi kollegalle. Teen sen myöhemmin, jollei joku muu ehdi 🙂

Kriittinen pyöräretki 8.6.2010

Kriittinen pyöräretki Helsingissä alkoi tuttuun tapaan Havis Amandan patsaalta kello 17:00. (Muutama kuva löytyy vielä TÄÄLTÄ)

Hämeentie

Hämeentie

Kalteva taso, osa 2

Noin vuosi sitten minulla oli ilo olla mukana erään ala-asteen 3. luokan ympäristö- ja luonnontiedon tunnilla, jossa oppilaat ja opettaja pohtivat ja tutkivat ihmiskunnan ensimmäisiä työkaluja, ”koneita”, mm. kaltevaa tasoa.

Miettivät siinä, missä kaltevan tason sovelluksia arjessa näkee. Lapsosille tuli mieleen liukumäet, porrasliuskat, laivan ajoliuskat,…

Tänään kotiin polkiessani muistin tuon tunnin ja mietin, että ei kai ihme, ettei kukaan silloin muistanut pyöräteiden liuskoja, niitä kohtia, joista sinne väylälle pitäisi päästä – ovathan ne noin periaatteessa kaltevia tasoja. Aina silloin tällöin noukin etukorista maahan – tumps – pompanneet tavarat kadulta 😉 AIKA töyssy!

Jos pysäköisin polkupyöräni ajoradalle?

Mitähän siitä seuraisi, jos ottaisin tavakseni kahdeksan maissa aamusella tai neljän jälkeen iltapäivällä pysäköidä polkupyöräni viidestä kymmeneen minuutiksi keskelle ajorataa? Poikittain, mahdollisimman tarkasti koko kaistan tukkien. Joka päivä. Kiertäisivätkö aamuautot minut kiltisti piennarta pitki? Vai siirtyisivätkö ne vastaantulevien autojen kaistalle, niin kuin minä ja pari muuta fillaristia tämän auton kohdalla alkuviikosta teimme.

Mutta eihän pyöräilyn ILOSANOMAA niin voi levittää, vaikka kieltämättä toisinaan mieleni minun tekisi.

Näin meillä Helsingissä

Tulee mieleen Leijonanmetsästys, jossa eteen tuli aina joku este. ”Sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi alittaa…” Tässä on muuten sama paikka kesällä Google-auton kuvaamana.

* * * * *

Ehkäpä viikon hupaisin tilanne tuossa samassa kohtaa oli keskiviikko aamuna 27.1. noin kello 8:40. Pyörätie-jalkakäytävän tukki vaihteeksi kaksi punaista pakettiautoa ja yksi henkiloöauto, kivasti peräkkäin. Siirryin kylmän rauhallisesti ajotielle ja fillaroin oikeanpuoleisella kaistalla. Takaa tuli poliisiauto, joka ajoi ohitseni vasemmanpuoleista kaistaa. No, sattuuhan sitä.

Soitin iltapäivällä Pasilan Poliisiasamalle ja sain lähipoliisitiimistä asialliset ja ystävälliset toimintaohjeet tulevien aamujen varalle. Kun väärin pysäköity ajoneuvo selvästi tukkii väylän ja aiheuttaa muulle liikenteelle vaaran, on se poliisin eikä pysäköinninvalvonnan asia. Rohkeasti soitto 122:een. Sillä vilkkaan autotien kautta eivät joudu kiertämään vain kaltaiseni keski-ikäiset fillarifriikit, sinne joutuvat pakosta myös äidit lastenrattaineen ja lapset pulkat perässään. Ja joissain paikoissa tästä on tullut jokapäiväinen tapa… Olosuhteiden muuttuessa, kuten nyt huippulumisena talvena, on tapojakin pakko muuttaa 😉

Talvipyöräilyä ja tasapainoharjoituksia

Olen aina kehunut kaikkialla ja kovaan ääneen, miten kotikaupungissani Helsingissä ladut ja pyörätiet pidetään talvella hyvässä kunnossa, pahimmillakin pyryillä.

Tai oikeastaan juuri silloin. Kuluneella viikolla emme ole juuri uutta lunta saaneet. Ladut ovat edelleen hyvässä kunnossa, mutta pyörätiet eivät edes ajettavia. Hävettää. Mutta sillä mennään, mitä on 😉 Työmatkaan täytyy varata pikkuisen enemmän aikaa kuin parhaimpina pyrypäivinä. Pusken penkkojen yli, tarvittaessa kannan pyörääni, etsin uria, hikoilen, vaapun, tärisen ja tasapainoilen. Jos ei mitenkään toimi niin siirryn autotielle. Kyllä ne vanhaa akkaa väistää. Totta puhuakseni, kotona Pohjois-Helsingissä valtaosa autoilijoista on ylen kohteliaita ja ymmärtäväisiä.

Onhan asiassa hyvätkin puolet. Keho saa enemmän kuormitusta ja tasapainoharjoitusta. Ja mielikuvissa voin eläytyä vaikka ystäväni Vikan aamuun hänen polkiessaan moskovalaisessa lähiössä. Naapurimaa kun ei kuulu Euroopan Unioniin, niin eipä sen pääkauopunkikaan ole sitoutunut edistämään pyöräilyä, niinkuin Helsinki.

Miten voin kyllin kiittää? Autoja..

Lämpöinen kiitos!

Monille, monille pääkaupunkiseudun autoilijoille.

Sillä yhteisajelu kotikaupungissani Helsingissä ja sen naapuristossa  on parantunut ainakin minun reiteilläni vuosi vuodelta, kuluneena vuonna 2009 erityisen paljon. Mukavia kohtaamisia on enemmän kuin ikäviä. Kohtaamisessa on aina kaksi osapuolta, vastuu siitä kuuluu molemmille. Jos ei kaikki autot tunnista kärkikolmiota tai näytä suuntamerkkiä niin eivät sitä tee kaikki pyöräilijätkään 😉

Vastakkainasettelun aika alkaa kai olla ohi?

Vantaa, joululuu 2009