Aihearkisto: Kirjallisia fillarimerkintöjä

Supernaiivi =D

Poika, joka ajaa pikkiriikkisellä polkupyörällä, jossa on apupyörät, tulee luokseni. Hänellä on ulkoiluhaalari yllään ja lippalakki päässään. Ja lakin päällä hänellä on sininen pyöräilykypärä. Hän katselee minua ja ostamaani maitoa. Hän kysyy, olenko minä tyylikkään punaisen pyörän omistaja. Nyökkään lankkuaitaa vasten nojaavaa pyörääni kohti ja kysyn, tarkoittaako hän sitä. Juuri sitä.

Poika on haljeta ihastuksesta. Hän sanoo toivovansa itselleen sellaista pyörää.

Kävelemme pyöräni luokse katselemaan sitä. Se on suuri ja punainen. Poika tunnustelee sen runkoa.

Kindergarten Kittsee, Österreich

Sain Kuopukselta kesällä luettavaksi kirjan.

– Sun kannattaa lukea tämä.

Otin kirjan ja lukuvinkin vastaan. Luin sitä heinäkuussa odotellessani vuoroa käsikirurgin katselmukseen. Töölön sairaalan odotustilan hiljaisuuden rikkoi minun nauruni 😀

Norjalaisen Erlend Loen romaanin Supernaiivi (LIKE , suomentanut Outi Menna) nuori päähenkilö ajautuu syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta hän puuhastelee ja leikkii itsensä ahdistuksesta vapaaksi. Kirjasta voi lukea lisää lopussa olevista linkeistä, minä tyydyn ihastellen toteamaan, miten keskeisessä osassa päähenkilön arkea onkaan polkupyörä. Ja pyöräilykypärä, jota hänellä ei ole 😉

Tätä kirjaa ei voi lukea nauramatta ääneen. Kannattaa lukea, jos et ole jo lukenut. Alkuluvun voi lukea vaikka saman tien TÄSSÄ.

Unkari, heinäkuu 2011

Børre tuli luokseni juuri, kun olin lähdössä. Hän kysyi, olenko minä jo ostanut kypärän.

Sanoin ostavani sen sitten, kun on rahaa.

Hän muistutti minua siitä, mitä sille yhdelle epäonniselle päiväkotilaisen isälle oli tapahtunut. Minä nyökkäsin ja sanoin olevani varovainen.

Mutta en minä kyllä ole mitenkään erityisen varovainen. Metsäpoluilla on hauska ajaa lujaa. Silloin tällöin pomppaan ilmaan ajaessani juurien tai kivien päältä.

Tommi Tapiainen: Kirjallisuutta kasvukipuun

Lunaran lukunurkka

Pauliina Haasjoki: Erlend Loen ihmelääke

Mainokset

Mma Ramotswe ja kowin niukat botswanalaiset fillarit

Rakas ystäväni ja ja kollegani TML on jo vuosia ylistänyt Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii sarjaa. Enkä minä ollut lukenut vieläkään yhtä. Jokunen lauantai sitten polkaisin helsinkiläisestä esikaupungista keskustan tuntumaan divariin. Löysin sarjan kolmannen osan, Siveysoppia kauniille tytöille (Otava, englannista suomentanut Jaakko Kankaanpää), ja siitä kaksi lausetta, joissa edes mainitaan polkupyörä. Kuvat ovat serkkuni N:n viime talven Kenian reissulta.

Heitä vastaan tuli täpötäysiä pikkubusseja vaarallisen kallellaan, polkupyöriä matkustajat tavaratelineillä, ihmisiä jotka kävelivät käsiään heilutellen, vihellellen, ajatellen, toivoen. (s. 93)

Ja mies, joka oli korjannut hänen kattonsa ja laittanut sen jälkeen ilmaiseksi kuntoon Rosen polkupyörän, koska oli huomannut sen olevan rikki. (s. 175)

No, ehkä rra McCall Smith näkee maailman enemmän pienen valkoisen pakettiautoilijan silmin 😉 brittimies kun on. Joka tapauksessa hän vei minut hetkeksi keskelle Botswanaa.

Juhla alkakoon, ilman fillareita!

Huomionkipeä yleisön rakastama kirjailija, huomionkipeä saatananpalvojaryhmän johtaja ja huomionkipeä kiinteistömiljardööri. Juuri lukemani Niccolò Ammanitin Juhla alkakoon teoksen kolme päähenkilöä. Kiitos Otavalle ja suomentajalle Leena Taavitsainen- Petäjälle tästä maaliskuussa 2011 ilmestyneestä lukuelämyksestä. Tätä kirjaa minä odotin!

Toisin kuin aiemmissa Ammanitin teoksissa, Taivaan ja maan väliltä ja Minä en pelkää, tässä kirjassa ei ajella fillarilla metriäkään. Polkupyörä esiintyy vain yhdessä kirjan loistavista kohtauksista ja siinäkin osina. Roomalisessa yksityispuistossa järjestetään megalomaniset juhlat, jotka päättyvät täydelliseen katastrofiin. Juhlien loppupuolella puoli vuosisataa katakombeissa piileskelleet ja lisääntyneet neuvostoliittolaiset urheilijat, jotka loikkasivat Rooman Olympialisissa 1960, kohtaavat juhlavieraat. Maanalainen neuvostoloikkarikansa on koristautunut parhaimpiinsa (sivulla 371-372):

Joillain oli kaulassaan rikkinäiset kuulokkeet; niihin oli ripustettu erilaisia helyjä, pullonkorkkeja ja pikku mitaleita, joihin oli kaiverrettu nimiä ja puhelinnumeroita. Toiset olivat kietoneet rintansa ympärille polkupyöränkumeja.

* * *

Naisella oli päässään sininen ämpäri. Sen sivuilta roikkui harmaita hiuksia, jotka oli letitetty pyörän sisäkumin suikaleilla ja pulunsulilla.

Parin sivun päässä vieraat avaavat keskustelun:

Muuan läskikasa piteli nyrkissään polkupyörän pyörää kuin kilpeä, heitti kepin maahan ja sanoi tunteettomalla kilellä: ”тише!”*

* Olkaa hiljaa!

Tuon enempää fillareita ei kirjaan mahdu. Niitä useammin mainitaan kyllä Helsingin olympialaiset ja aarniometsiä hakkaavat kumoukselliset suomalaismetsurit 😉 Hyvin etenevää kerrontaa, kummallinen ja loistava satiiri aikamme ihanteista ja mediasirkukseksi muutuneesta maailmasta. Kirjasta voit lukea lisää vaikkapa tästä blogista.

Pohjoinen tango

Suurin piirtein samaan aikaan kun Ranska aloitti ilmaiskut Libyaa vastaan sain luettua Alyson Richmanin romaanin Pohjoinen tango (2004, suom. Henna Kaarakainen 2007). Kirjaa on kuvattu kunnianhimoiseksi tutkielmaksi sodan traumoista. Liian kunnianhimoinen, sanoisin minä, pieni lukija. New yorkilaisen Alysonin teokseen mahtuvat II maailmansodan Ranskan juutalaiset, suomalaiset sotalapset, Chilen diktatuurin ruhjomat ihmiset ja pelastava kansankoti Ruotsi. Mutta se siitä, tässä blogissa keskityn vain kahdella pyörällä liikkuviin kohtauksiin. Sain lukea kaksi sellaista juuri ennen kirjan loppua, sivuilla 368 ja 371/396.

United Buddy Bears

Harmi, ettei Allysonilla ollut yhtään suomalaistaustaista ennakkolukijaa, sen verran Suomessa kuitenkin liikutaan. Hyvin pienenä Ruotsiin sotalapsena lähtenyt ja jäänyt Kaija saapuu toukokuussa 1985 tyttärensä ja haimasyöpään sairastuuneen puolisonsa kanssa juurilleen Mikkeliin.

”Isä on siihen liian heikko”, Sabine kuiskasi äidilleen Samuelin katsellessa heitä. ”Minä tiedän.”  ”Mehän voisimme vuokrata polkupyörät ja kulkea niillä. Ehkäliikkeestä löytyy tandempyörä, niin isä voisi istua, kun minä poljen.” Sabine meni asemalle ja kyseli, mistä he löytäisivät vuokrattavia pyöriä.

Kirjassa tulee vaikutelma, että tandempyörän vuokraaminen Mikkelissä hoitui saman tien. Korjatkaa, jos epäilykseni on aiheeton! Kuvaukset keväisestä Suomesta ovat kauniita, mutta.

Kaija ja Sabine polkivat junaradan viertä, ja Samuel istui tyttärensä takana, joka ajoi niin kuin olisi kuljettanut mukanaan korillista kolhiintuneita hedelmiä. Samuelin jalat lepäsivät polkimilla, kun he ajoivat pitkin Saimaan rantaa, ohittivat joen ja päätyivät lehtevään metsään. Lähes kaksi tuntia myöhemmin Kaija nosti jalkansa polkimilta ja tuijotti erästä puurykelmää. ”Se oli tuolla! Meidän talomme oli tuolla!” He jättivät pyörät siihen ja kävelivät  pehmeällä nurmella kesän kimalaisten lennellessä lupiinien keskellä.

Suomentaja ei voi muuttaa lupiinien kukinta-aikaa, hän vain kääntää sen. Mutta polkupyörän takapenkki on jo pieni hauska moka 😉 Meillä sitä sanotaan tarakaksi, mites teillä?

Hän halusi jälleen kerran olla se isä, joka oli ajanut pitkin Västeråsin katuja pikku tytär pyöränsä takapenkillä istuen eikä toisinpäin.

Kirjan sanoma on kuitenkin kirkas ja selkeä, sama jota United Buddy Bearsit pyysivät viime syksynä Senaatintorilla:

Helsinki 2010

Miten tämä kaikki liittyy pyöräilyyn?

Westö ja fillarit Helsingin yllä

Jutussa Älä polje yöhön yksin 2.1.2011 kirjoittelin Kjell Westön kutakuinkin saman nimisen romaanin polkupyörämerkinnöistä. Nyt on toisen Westön teoksen vuoro. Leijat Helsingin yllä ilmestyi 1996, sen on suomentanut Arja Tuomari.

Valitsin yli 500 sivun teoksesta satunnaisesti kuusi sivua ja laskin niiden virkkeet: 118 virkettä, keskimäärin yhdellä sivulla olisi siis 20 virkettä. Löysin kirjasta 15 virkettä, joissa on polkupyörä – voi hyvinkin olla, että joku on jäänyt minulta epähuomiossa merkitsemättä. Otokseni mukaan kirjassa olisi siis 10 400 virkettä, joista 0,1 % on mukana polkupyörä 🙂 Mutta millaisia virkkeitä ne 0,1 % ovatkaan?!

Jokainen teoksen lukenut muistaa varmasti Munkassa pelkoa ja kauhua kylväneen Rolandin, Råttiksen, Raaka-Rotan.

Jo monen vuoden ajan hän oli ajellut ympäriinsä vanhalla mustalla naistenpyörällä ja pitänyt Munkinseutua epävarmuuden vallassa.

Raaka-Rotta ilmestyi paikalle mustan pyöränsä kanssa ja valitsi KIDUN, pakotti uhrin polvilleen maahan ja alkoi sananmukaisesti kiduttaa. Uhkaili, nöyryytti, pelotteli.

Sitten hän nousi pyöränsä selkään ja polki tiehensä etukumarassa, mikä oli hänelle tyypillinen asento.

Myöhemmin mukaan tuli fyysinen väkivalta. Kun Raaka-Rotta potki uhrilta neljä hammasta ja nenän murtuneeksi, pidettiin koulussa ja seurakunnassa kriisikokous, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Huolta ja puhetta, ei toimintaa. Paitsi suuri pieni Sammy Ceder, joka eräänä syyskuun iltana käveli Robbin ja Rikun kanssaKalastajatorpan rannalle.

Mutta penkillä istuukin jo joku: Raaka-Rotta. Hänen musta pyöränsä makaa kumollaan hiekassa lähellä penkkiä.

Mitä sitten tapahtui, sen voi lukea sivulta 170. Toinen minuun vaikuttanut kohtaus on sivulla 341, jossa Marina katselee isän ja äidin vanhoja valokuvia.

Toinen kuva on isästä ja mummasta. Kuva on otettu Skrottomsin keskustassa. Isä ja mumma seisovat torin kulmassa, taustalla näkyy osa kirjaston julkisivua ja kirkon pääty.

Isä ja mumma seisovat vierekkäin, molemmat ovat juuri nousseet pyörän selästä, kädet lepäävät ohjaustangolla. Pyörät ovat väriltään mustat, ja kummassakin on suuri pyöreä lyhty.

Ja on muutakin. Henrik, joka nuoruutensa kesänä polkee saksalaisten ystäviensä kanssa Syltin saarella. Maailma, joka muuttuu kuin shampoopullo tai pyörän lyhty, pyöreästä kapeammaksi, paremmin muotoilluksi. Laulu, jossa

joidenkin ihmisten elämä kulkee hiljakseen eteenpäin kuin polkupyörä.

Aamulehti ja Hufvudstadsbladet, jotka haettiin kesäpaikan postilaatikosta pyörällä.

Raitis, polkupyörällä liikkuva, opiskeleva joulupukki… TKK:n asuntola, Otaniemi.

Benjihyppyä pyörien selässä katseleva poikajoukko.

Kiitos kirjasta, herra Westö 🙂

Neuvottoman sukupolven fillarilauseet

Neuvoton sukupolvi on saksalaisen Bernhard Schlinkin seitsemän kertomusta käsittävä kokoelma. Kirjan on WSOYlle (Juva 2001) suomentanut 10 vuotta sitten Oili Suominen. Schlink on monelle tuttu 1995 ilmestyneestä ja 1998 suomennetusta menestysteoksestaan Lukija, josta tehtiin 2008 elokuva. Itse en ole elokuvaa nähnyt, Lukijani ja muutakin Shlinkiä olen vain lukenut.

Neuvottoman sukupolven tarinoissa rakkaus valuu sormien välistä kuin hiekka. Schlinkin teksti on tuttuun tapaan nautinnollisen selkeää ja ytimekästä, tarinat salaperäisen jännittäviä. Tähän olen poiminut kertomusten polkupyöräilyä sivuavat lauseet, löysin niitä neljästä tarinasta. Kaikki muut lauseet kannattaa lukea kirjasta 😉

Tyttö ja sisilisko, s. 17: Poika oli mielellään ajanut pyörällään pianotunneille, koska tie vei vanhan asunnon ja sen naapuritalon ohi ja naapuritalossa asui tyttö, jonka kanssa hän oli silloin tällöin leikkinyt ja kulkenut yhdessä osan koulumatkaa. … Poika ajoi hitaasti tytön kotitalon ohi ja toivoi että tyttö tulisi ulos ovesta, tervehtisi häntä, ja sitten he kulkisivat yhdessä, hän työntäisi pyöräänsä tytön vierellä, ja aivan kuin itsestään he sitten tapaisivat taas. … Mutta tyttö ei koskaan astunut ulos ovesta kun poika ajoi ohi.

Syrjähyppy, s. 92, päähenkilö katselee uutta yhdistynyttä Berliiniä: Näin uusia kävely- ja pyöräteitä, uuden kopiontifirman, uuden matkatoimiston ja kadunkulmassa uuden tunisialaisen ravintolan.

Sokeripapuja, s.151, päähenkilön kaksoiselämää – vähän ennen kolmoiselää: Kesällä Thomas teki kymmenpäiväisen pyöräretken poikiensa kanssa, ja vaelsi sitten Veronikan kanssa kaksi viikkoa Peloponnesoksella.

Ympärileikkaus, s. 200, nuorukainen ajattelee mustasukkaisesti tyttöystävästään: Hän ei milloinkaan näkisi, miten Sarah tanssii ensimmäistä kertaa, ajaa uudella polkupyörällä tai näkee meren ensi kertaa. Sivulla 245 samainen mies muistelee nuoruuttaan: … tuon pyöräsuojan edessä tuossa porttikäytävässä hän oli sateella suojassa suudellut ensimmäistä tyttöystäväänsä; koulumatkalla hän oli kerran risteyksessä ajanut pyörällään raitiokiskoille ja kaatunut,…

Be Berlin!


Harjunpää ja rautahuoneen fillarit

Joulukuisen leikkauksen jäljiltä olen edelleen pyöräilykiellossa. Ainoa, mitä voin tällä hetkellä sujuvasti tehdä, on lukeminen ja tietokoneen käyttö vasemmalla kädellä – vasurista on tullut hyvä hiirikäsi!

Tällä viikolla luin mm. viime syksyn kotimaisen helmen, jonka apukuski sai isänpäivälahjaksi. Matti Yrjänä Joensuu, Rautahuone, Otava 2010. Ensimmäisellä lehdellä on kuopuksen käsialalla kirjoitettu viesti: LIVE STRONG! pyöräile, mutta muista myös lukea!

Kuvittelin aloittavani kotimaisen rikoskirjan, jonka luen nopeasti läpi, mutta toisin kävi. Jo kirjan alussa ymmärsin, että käsissäni on hieno teos, paljon enemmän kuin perinteinen hyvä rikoskertomus. Tarkka ja herkkä kuvaus ihmisestä ja ihmisyydestä, samaan aikaan kauhistuttava ja kaunis. Ensimmäiset luvut hidastivat lukemistani, pysähdyin katsomaan kirjailijan sanoilla maalaamia kuvia. Pientä ja haurasta, muutaman viikon ikäistä vauvan ruumista, jonka miehen isot kädet laittavat koriin. Kärpäsiä, jotka viettävät sukujuhlia makuuhuoneessaan mätänevän keski-ikäisen naisen ruumiin äärellä. Nuorta miestä, joka huojuu unen pohjalta aamuun äitinsä ahdistuksen vierelle.

Tähän juttuun etsin kuitenkin vain Joensuun polkupyörämerkintöjä. Teos sijoittuu Helsinkiin ja nykyaikaan, joten kyllä siellä jotakin pitäisi olla 😉

Sivulla 120 käydään läpi kuolleen Viola Helena Alangon mahdollisia poliisimerkintöjä:

– Se Välskärinkadun talo on muuten ihan kesy, Pekka hymyili. – Selasin sen Tripiltä. Pari polkupyörää ja yksi rollaattori viety pihalta. Ja neljä vuotta sitten joku ollut hirressä ullakolla.

– Entäs tää Viola itse?

– Yksi hitti vuoden takaa. Ollut todistajana kun ratikka jyräsi fillaristin Roballa.

Aika tylyä 😦 Joensuun Helsingissä kolisee ratikoita vähän päästä, joten kai on luonnollista, että fillarikuvauskin liittyy ratikkaan, joskin hieman ikävän realistisella tavalla. Polkupyörävarkaudet laskivat merkittävästi 2000-luvun alussa, mutta näyttäisivät viime vuosina kääntyneen hienoiseen nousuun (Finanssialan Keskusliitto – vahinkotilastoja). Ne taitavat olla edelleen tyypillisin vakuutusyhtöiden yksityisasiakkaille tapahtuva omaisuusvahinko. Liikenneturvan tilastokatsauksen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana sekä pyöräilijöiden liikennekuolemien että loukkaantumisien määrä on vähentynyt. Tarkemmat tiedot löydät linkistä.

Toinen fillarikohtaus on aivan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa (s. 298), joka tuo valoa ja toivoa murheelliseen tarinaan. Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää palaa kesäyönä töistä kotiinsa Kirkkonummelle:

Harjunpää käveli Masalan asemalta kotiaan kohti taluttaen polkupyörävanhustaan. Molemmista kumeista oli jälleen – ja ties kuinka monetta kertaa – varastettu venttiilit, ja tyhjät renkaat nahjustivat kumisesti asvalttia vasten.