Aihearkisto: Kirjallisia fillarimerkintöjä

Viikon fillari 15/2014 – Älä pelkää olla

IMG_5044

Ostamalla Albert Espinosan Keltainen maailma -kirjan tuet Syöpäjärjestöjen valtakunnallista neuvontapalvelua. BAZAR kustantamo.

Mainokset

Mielensäpahoittaja ja polkupyörät

Koska olen kirjoittanut aiemmin Tuomas Kyrön teosten Kerjäläinen ja jänis sekä Urheilukirja polkupyöristä ja lisäksi muutaman kerran lainannut Mielensäpahoittajan sananpartta, on minun varmaankin syytä poimia myös tuon viimeksi mainitun merkkiteoksen polkupyöräkohtaukset.

Tänä keväänä on WSOY julkaissut lisää mielensäpahoittajan kirjoituksia, tällä kertaa ruokatarinoita. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. En ole itse vielä tuota kirjaa lukenut, säästelen tarkoituksella vielä hetken.  

Mielensäpahoittaja (WSOY 2010), tuo kaikkien tuntema 80-vuotias kantasuomalainen arjen tarkkailija ja kommentaattori, mainitsee kootuissa kirjoituksissaan kolme kertaa polkupyörän. Niin monen muun tapaan liittyy 2/3 kyröläisistä kirjallisista fillareista lapsiin ja lapsuuteen, yksi on yleinen kannanotto nykypäivän pelkuruuteen.

Kirjoitus Pitäydytään omissa päättyy kuten kaikki muutkin Ps. merkintään:

Ps. Laitoin pojan tyttärille kirjeen. Jokaiselle viisi euroa ja muutama lehdestä leikkaamani juttu siitä, kuinka polkupyörä huolletaan talven jälkeen. Kyllä ei varmasti poikani sitä niille opeta…

Seuraava kohtaus on kirjoituksessa Mikä päivä, mikä vuosi:

Nämä ovat ihmeellisiä pelkureita nykypäivänä, polkupyörää pitää ajaa kypärä päässä ja tarvitaan yksityisiä sairasvakuutuksia vaikka se maksetaan veroissa.

Kolmas ja viimeinen kohtaus on joulukirjoituksessa Itsetehdyt lahjat:

Lapsille annoin kettukarkkia ja puiset salkut. Siellä odotti kuitti tilisiirrosta, joita rahoja ei sitten käytetä ennen kuin täyttävät kahdeksantoista. Ellei tule perusteltu tarve vaihdepyörään tai yksityiseen terveydenhoitoon.

Mitähän tuohon lisäisi? Eipä juuri mitään. Lopuksi sanon vielä yhden sanan. Punajuuri. Se nimittäin riittää vihreäksi vaikka on punaista. Mihin ihminen tarvitsee avokaadoja, kivihedelmiä tai edes appelsiinejä kun on punajuuria? 

Toivottavasti olette Kyrönne lukeneet.

Ps. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Apukuski esitteli Tampereelta tulleen uuden takakiekon. Kyllä ei ole hyvä, että pelkkä takarengas maksaa melkein saman verran kuin minun koko polkupyörä 😦

Törmälän pyörätelineet

Miika Nousiaisen viime syksynä ilmestynyt Metsäjätti on kirja, jota olin odottanut kauan. Paperitehtaan varjossa kun olen omat 18 ensimmäistä vuottani kasvanut. Kirja, joka jonkun oli kirjoitettava. Onneksi aiheeseen tarttui juuri Nousiainen, jonka lausetta ja tekstiä niin mielellään luen. Nousiaisen uusimman teoksen odotus oli meillä kotona muutenkin korkealla, ostimme Apukuskin kanssa toisistamme tietämättä molemmat tuon saman kirjan.

Metsäjätti on kertomus Törmälästä, puunjalostusteollisuudesta riippuvaisesta suomalaisesta paikkakunnastakunnasta, jossa eivät riitele asiat vaan ihmiset. Se on älykäs, mustalla huumorilla hivelty tarina yhteiskunnasta. Samalla se on yksilön kehitystarina ja niin totta kuin tarina voi totta olla. Fiktiivisen kirjan henkilöt ja asetelmat ovat todellisia ja oikeita. Laitan taas tämän kirjoituksen loppuun linkkejä varsinaisiin kirja-arvosteluihin, minä poimin tähän juttuun blogini mukaisesti vain Nousiaisen kirjallisia polkupyöriä. Aloitan parhaasta.

Pasi on poika, joka lähti pois Törmälästä, opiskeli ekonomiksi ja jätti menneisyyden taakseen. Kunnes työ toi nuoren miehen takaisin Törmälään. Janne, Pasin paras kaveri, jäi Törmälään elämään melko törmäläläisittäin. Kävi tehtaalla töissä, söi eineksiä ja joi viinaa, joskus enemmän, viime aikaoina vähemmän. Janne on fiksu mies ja jo koululaisena taitava ja nokkela kirjoittaja. Unelmaa toimittaja ammatista hän piti yllä lähettämällä Pirkka-lehteen niksejä. Jannen helmi oli tämä:

”Ilman housuja pihaan vatsalleen sammuneen miehen persvakoa voi käyttää mainiosti pyörätelineenä.”

Tähän niksiin aikuistuneet Pasi ja Janne palaavat, kun Pasi on työnsä puolesta tehostamassa Tömälän tehtaan toimintoja.

”Niksi metsäyhtiön johtajalle. Säilyttämällä tuotantoa pienillä paikkakunnilla säästät ihmisten työpaikat ja heidän ihmisarvonsa ja sitä kautta estät heitä alkoholisoitumasta. Pyörätelineen joudut hankkimaan jostakin muualta…”

Kovin montaa kertaa ei Nousiaisen tarvitse polkupyörää ja pyörätelinettä mainita, kun ne jo jäävät taustakuvaksi lukijan mieleen. Pyörätelineet kerrostalojen pihalla, yhden sellaisen viereen Pasin äiti tuupertuu sydänkohtauksen saadessaan hauki sylissä. Pasista tulee äiditön poika. 10 markan taskuraha, jonka Pasi saa, kun hakee viikonloppuna isän pyörän baarin telineestä kotiin.

Janne eli niin kuin Törmälässä oletettiin, ei kuvitellut itsestään liikoja. Nousiaisen sanoin: Jannen vanhemmat oilivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.”  Kunnes loppu oli sittenkin uuden alku. Nyt taitaa minulta livetä etupyörä asfaltin reunan yli… yritänpä pitäytyä polkupyörissä. Vaikka siinä, jolla Janne pyöräili katsomaan pientä omakotitaloa, josta haaveili. Ja oli ostamassa. En ehtinyt ostaa sitä taloa, kiitos Pasin. Tästä se minulle vihjasi. Vai kuntotarkastus.”

Nerokas kirja, jonka luin suurella nautinnolla. Raskaasta aiheesta huolimatta nauroin, en itkenyt, siihen kiteytynee Miika Nousiaisen mestarillisuus. Murheellisessa tarinassa on myös onnellisia loppuja. Jannekin otti taas kynän käteen.

En muuten malta olla liittämättä tähän loppuun vielä muutamaa NiksiPirkan pyöräilyhelmeä: ”Sateessa pyöräillessä jalat yleensä kastuvat. Helpon ja halvan sadeasun saat, kun kierrät puutarhaletkua jalkojen ympärille ja kiinnität koko komeuden hakaneulalla”.  ” Leikkaa puhjennut pyörän sisäkumi halki sisäpuolelta ja leikkaa venttiili pois. Aseta kumi uuden kumin päälle ja laita se paikoilleen. Ei puhkea renkaat enää.” ”Polkupyörän satulaan on hyvä vetää isompikokoinen vauvojen housuvaippa ja näin saat nauttia pyöräilystä
kuivin takamuksin,( vaippa imee satulasta tulevan veden.)” 
😀

Helsingin Sanomat 29.9.2011: Vihreä kulta muuttui myllynkiveksi

 YLE 26.10.2011: Nousiaisen Metsäjätti on kansan terapiaa

Savon Sanomat 29.9.2011: Metsäjätti

Kaiken voi lukea -blogi 17.12.2011: Metsäjätti

Demari 20.10.2011: Metsäjätti – ei aika mennyt koskaan palaa

Valopolku -blogi 10.1.2012: Metsäjätti

Ristiin rastiin Belgiaa Raittilan kyydissä

Sataa. Ei houkuta aikanen aamupyöräily. Aikaa siis kirjoittaa. Yläkerrasta kantautuu trainerin tuttu ja turvallinen hurina.

Joskus viime keväänä tai kesänä käteeni tarttui Hannu Raittilan jo muutaman vuoden takainen kirja Ulkona (Siltala 2008). Juuri sieltä Prisman kirjalaarista, josta Raittila kyseisessä teoksessa vitsailee. Ja juuri kansilehden vuoksi. Valkealla pahjalla vanhan mustan miestenfillarin silhuetti ja nimi Hannu Raittila. Niin, ja hinta… eli tällaista on toisinaan todellisuus. Kirja on odottanut jo jonkin aikaa makuuhuoneen kirjahyllyn lokerossa luettu, tee tälle jotain.

Hannu Raittila: Ulkona

Ulkona Raittila kirjoittaa itsestään. Kyllä, vähän ulkona, monista asioista vähän ulkopuolisen silmin, sopivasti ironiaa kynässään. Hän kirjoittaa parin vuoden aikana tekemistään matkoista, kirjoistaan ja kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, ystävistään ja läheisistään. Kirja on kudelma päiväkirjaa ja esseitä, kuin sillisalaatti jonka hyvin runsaat ainekset muodostavat yllättäen maukkaan kokonaisuuden. Maukkaan ja  mielenkiintoisen, sillä varsinkin matkapäiväkirjojen pohdiskelut fillarilla Belgiassa, taksilla Albaniassa, kanootilla Norjassa, lentokoneella New Yorkissa ja autolla omassa kesäpaikassa ovat tarkkanäköisyydessään mukaansatempaavaa ja nautittavaa luettavaa.

Varsinaisia kirja-arvosteluja voi lukea jutun lopussa olevista linkeistä, minä keskityn tässä blogini mukaisesti jakamaan vain makupaloja kirjallisista polkupyörämerkinnöistä.

Umberto Econ romaanissa Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY, suom. Helinä Kangas) päähenkilön vaimo kertoo episodisen muistinsa menettäneelle miehelleen näin:

” Sumu kiehtoi sinua aina. Sanoit että olit syntynyt siinä. Ja jo vuosia, aina kun törmäsit sumun kuvaukseen jossakin kirjassa, laitoit siitä merkin sivun marginaaliin. Ja otatit sitten sivusta toimistossasi kopion. Uskon että löydät sieltä oman sumukokoelmasi…”

Raittilan kirjassa oli muiden ansioiden ohessa paljon merkintöjä minun polkupyöräkokoelmaani, erityisesti teoksen ensimmäisessä matkapäiväkirjassa Belsiasta. Ollessaan siellä syksyn stipendiaattina pyöräili Raittila ympäristöään ansiokkaasti havainnoiden ristiin rastiin noita Euroopan tiiviisti rakennettuja sydänmaita. Siis sinne.

”En vieläkään ole saanut parempaan pyrään uutta sisuskumia. Ajoin siis aamupäivällä perinnepyörällä lähimpään lännen suunnan kaupunkiin.Se on noin viidentoista kilometrin päässä oleva Geraardsbergen….

Kun pääsin Geraardsbergeniin, kävi ilmi, että se todellakin oli ”Berg” Lähdin kipuamaan perinnepyörällä ylös mutkittelevaa rinnettä ja kaupunkiin päästyäni näytti pyöräilyreitin nuoli aina vain ylemmäs. Menin nuolen suuntaan ja jouduin kapealle väylälle, jonka eräässä kohdassa ilmoitettiin, että nousukulma on nyt yli 20 astetta. Kollegani pyöräilyentusiasti Jukka Pakkanen olisi epäilemättä luonnehtinut sitä raatelevaksi nousuksi. Talutin siinä vaiheessa perinnepyörää. Kun pääsin huipulle, löysin taas patsaan, tällä kertaa Eddy Merckxin, monia Ranskan ympäriajaoja voittaneen belgialaisen pyöräilysankarin, muistomerkin. Hänkin oli päässyt saman mäen laelle, mutta paremmalla ajalla kuin minä. Aamulenkki on tehty, ryhdyn työhön.”

Eddy Merckx Cyclesin uutta mallistoa 2012 voi käydä vilkaisemassa tässä linkissä.

”Belgia on joltinenkin pyöräilykulttuurimaa. Trikoissa polkevia ärhäkkää hyönteistä muistuttavia kilpapyöräilijöitä näkee koko ajan. Retkipyöräilijän kannalta tämä on mukava ympäristö. Treenaamista rajoittava loivapiirteisyys on retkeilijälle pelkkä etu. Maisemat ovat parhaimmillaan pastoraalisia ja aina muutaman kilometrin välein vihreiden niittyjen takana kohoaa kylän tai pikkukaupungin kirkontorni. Pyöräilykulttuurin vahvuus näkyy myös siinä, että kaikkien teiden reunassa kulkee pyörätie tai ajoradasta erotettu pyöräilykaista. Autot ajavat tolkuttomilla ylinopeuksilla, mutta pyöräilijää kunnioitetaan.”

Toivon, että nämä muutamat otteet saisivat jonkun innostumaan lukemaan koko teoksen, jos se on vielä lukematta – tai edes kirjan alun Belgian matkapäiväkirjan. Sillä mehevimmät ajatukset ja pohdinnat Raittila tekee tarkastellessaan kaikkea muuta kuin belgialaista pyöräilykulttuuria.

”Mielelläni minä täällä vierailen ja pyöräilen, mutta en minäkään tänne asumaan muuttaisi.”

HS kirjat 23.10.2008: Kirjailija näkee valoa sivuraiteella

Savon Sanomat 21.10.2008: Hannu Raittila -Ulkona

Uusi Suomi 8.11.2008: Hannu Raittilan Ulkona

Kerjäläinen, jänis ja pari polkupyörää

Tulihan se sieltä! Tuomas Kyrön uusin kirja Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011) teki minut onnelliseksi jokaisella sivullaan, mutta erityisen iloinen olin, kun löysin sivulta 248 lauseen, jossa oli polkupyörä. Haa, nyt sain ainakin yhden sanan aasinsillan levittää Kyrön kirjan ilosanomaa fillariblogissani!

Tuo ensimmäisen fillarilauseen sisältävä kappale on kuin suoraan Kjell Westöltä – menestynyt poliitikko muistelee lapsuuttaan, ja lapsethan ajavat fillareilla.

Simo Pahvi kuuli Heikki Hamutan äänen erään pääkaupunkiseudun ulkokehän lähiön ostoskeskuksessa niinä vuosina, kun ruskea ja keltainen olivat muotivärejä ja televisioon värit olivat vasta tulossa. Pahvi istui polkupyöränsä satulan päällä, söi vaniljaeskimoa ja mietti poikain ajatuksia. Auton huippunopeuksia ja Teräsmiehen kyvykkyyttä taistelussa Lex Luthoria vastaan.

Myös kirjan kaksi seuraavaa polkupyöräkohtausta ovat jotenkin tuttuja ja yllätyksettömiä. Sivulla 253 polkupyöräilee köyhä ja sivulla 291 lapsi.

Pahvi katsoi tietä edessään, hän katsoi sen reunoilla lojuvia oravanraatoja, supikoiranraatoja ja miestä, joka talutti polkupyörää, tarakka tyhjiä pulloja täynnä. 

Niinpä, polkupyörä on mainio väline, kun haluaa kuvata lapsuutta ja köyhyyttä. Jotkut ovat saaneet siitä irti enemmänkin, mutta olkoon, Kyrön kirjan ansiot ovat aivan muualla.

Kirja on lämmin ja ymmärtävä satiiri ihmisistä yhteiskunnan ja itse rakennetun systeemin ryskeessä, Suomea ja suomalaisuutta kuvataan romanialaisen kerjäläisen Vatanescun kautta.  Tarina ihmisistä, jotka kaikki ovat pojimmiltaan hyviä.  Kirja on myös niin armottoma ajankohtainen ja jopa päivänpoliittinen, että se kannattaa lukea pian, ei lykätä talveen, saati kevääseen. Pieni teos täynnä suuria oivalluksia. Nerokkuutta sinänsä tämä hyvän paasilinnalaisen tarinan kierrätys…

Ylen Aamun kirjassa Tuomas Kyrö kertoo itse kirjastaan. Jos et ole kuunnellut tee se nyt!

YLE Aamun kirja – haastateltavana Tuomas Kyrö 8.9.2011

Kuten ennenkin, tässä blogissa pitäydyn vain kirjallisissa polkupyörämerkinnöissä. Varsinaisia arvioita koko kirjasta voi lukea tai kuunnella esimerkiksi täällä:

HS – Tuomas Kyrö nostaa hattua veijaritarinan mestarille

Savon Sanomat – Tuomas Kyrö – Kerjäläinen ja jänis

Turun Sanomat – Kirja kansan nauruhermoille

YLE areena – Kirjakammi – Kerjäläinen ja jänis

Kirjalla on muuten oma sivu facebookissa 😉

KIITOS KIRJASTA, HERRA KYRÖ!

Isän nimeen, sedän pyörällä

Tarinankertoja Westö, jonka hienoissa ajankuvauksissa päähenkilöt ainakin lapsena ajavat polkupyörillä.

”Niin”, poika sanoi lyhyesti. ”Milloin olet pyytänyt häneltä niitä? nainen kysyy. ”Viime viikolla kun ajoin pyörällä vieressä kun hän juoksi Gumbostrandiin asti. Tai ainakin melkein.”

Isän nimeen, Vådan av att vara Skrake (Otava 2000) on romaanin Leijat Helsingin yllä rinnakkaisteos. Tarina miehestä, joka heittää moukaria, kuuntelee Elvistä ja kalastaa Hopeakaloja. Ja aiheuttaa häpeää suvulleen ja pojalleen. Tarina pojasta.

Mutta vähitellen muistini alkoi kertoa toista tarinaa. Muistin miten opin ajamaan pyörällä ja aloin seurata Werneriä hänen juoksulenkeillään, en koko matkaa vaan ylös Harjulle ja alas pohjoisrinnettä ja kirkonkylän läpi ja sitten takaisin kotiin Wernerin jatkaessa matkaa.Muistini sanoi minulle että hän juoksi nopeasti ja iloissaan, eritoten silloin kun ilma oli rankkasateen jäljiltä happipitoinen.

Jyväskylä 2011 (kuva AP)

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista henkilöistä on minusta päähenkilön isosetä Leo, jonka omaperäisyyttä kuvataan myös minkäs muun kuin polkupyörän avulla.

Pienenä ollessani Leo-setä saattoi edelleenkin tulla Rajavaaraan polkupyörällä, ja hän polki samalla tavoin kuin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, pyhyäpukeissa ja hattu päässä.Mutta Leo oli polttanut koko ikänsä vahvoja Armiro-savukkeita, ja hänen sydämensä alkoi muistuttaa olemassaolostaan, oli ylimäärisiä lyöntejä ja sen sellaista, eikä hän enää kauan ajanut pyörällä vaan hankki itselleen Volkswagenin, Kuplan.

Jos haluat tutustua teokseen enemmän kuin fillarisitaattien verran lue esim. tämä Hesarin kulttuuriarkiston juttu. Tai lue alkuluku.

Mutta tuntui kuin valheen keskellä olisi ollut jotain tärkeää, jotain mikä ehkä kertoi millaisia me olimme olleet ja olimme, me Skraken miehet. Ajattelin varhaisen lapsuuteni Leo-setää, joka oli uskonut avaruusolioihin ja tullut Rajavaaraan polkupyörällä, vaikka kaikki muut hankkivat auton ja porhalsivat paikasta toiseen entistä nopeammin.

Muistatko kun CCCP voitti?

”Muistatko kun CCCP voitti? Kun Juha Mieto hävisi? Kun Tarmo Uusivirta luovutti?” Näillä kysymyksillä alkaa Tuomas Kyrön Urheilukirjan (Teos 2011) takakansiteksti.

Kyllä, minä muistan. Viime keväänä kirjakaupassa takansitekstin luettunani ja muistojen tulvahtaessa mieleeni ostin tämän Kyrön persoonallisen tarinan urheilusta. Kuvauksen Suomesta ajan ja muutosten virrassa. Luin  nautinnolla, eipä ole vastaavaa urheilukirjaa vastaani tullut. Kyrö kirjottaa vuolaasti ja innostuneesti  niin henkilökohtaisista elämyksistä kuin urheilun monista ilmiöistä: lajeista, katsojista ja katsomoista, valmentajista, dopingista, kisoista. Keke Rosbergista, Amin Asikaisesta, Tina Lillakista, Martti Vainiosta. Sukupolvia väistämättä kohtaavasta muutoksesta: ”Kekkonen, pappa ja Nurmi pitivät kestävyysjuoksusta, koska he elivät kestävyyselämän. Ainakin kestävyyslapsuuden, joka määritti kaikkia sen jälkeen tulleita tekoja, niin ne määrittivät minulla ja sinullakin.” Voiko tuota paremmin sanoa?

Muistatko Miska-karhun? Onnekseni Kyrö kirjoitti viimeiseen lukuun (LOPPULUKU kaunis turhuus) yhden lauseen pyöräilijöistä, näin sain kirjan mahtumaan tähän blogiin. Tässä lopuksi makupala Kyröä niille, jotka eivät VIELÄ ole kirjaa lukeneet:

”Vahvimpia urheilun synnyttämiä muistoja ja kokemuksia on yhtä mahdotonta sanallistaa kuin lapsuuden vaikuttavimpia elokuvia ja lp-levyjä. Ne eivät ole pelkkä sisältö, pelkät kappaleet vaan kokonaisuus: kannet, mainonta, ennakko-odotus, jälkihöyry, se millaisen välituntikäytöksen aiheutti Piece of Mind tai Karate Kid. Miltä rahiseva levynneula kuulosti ennen kuin Ronnie James Dio avasi äänihuulensa, miltä ”Holy Diveria” kuunnellessa hörpitty Ilonen vesseli -kaakao maistui. Kaikki edellä käsittelemäni ovat tnnemuistissa: arvokisat, lehtileikkeet, ykkösvitjat. Lajit, pelivälineet, pelipaikat. Juha Mieto ja Jouko Törmänen Lake Placidissa, maantiepyöräilijöiden massiivinen rivi Leningradin kaduilla 1980 Olympialaisissa, Topmanin mainokset HIFK:n mainoksissa…”

Tänä syksynä Kyröltä ilmestyy Kerjäläinen ja jänis (Siltala), satiiri rikkaista ja köyhistä. Ja se syksyhän on ihan kohta, 10. syyskuuta on kolmen viikon kuluttua. Kipin kapin kirjakauppaan.