Aihearkisto: 2015-07 Kaikki tiet tulevat Roomasta

Viikon fillari 36/2015 – Fiumicino ja kesän muisto

Fiumicino, Italia, heinäkuu 2015. Pyöräretkellä ilman pyörää. Matkalla bussin lähtöpysäkille kohtasin tämän fillarin. 

   
   

Viikon fillari 33/2015 – ruusuja ja Carran marmoria

Heinäkuu 2015, olin pyöräretkellä Italiassa ilman pyörääni. 10 ensimmäistä päivää etenin suurin piirtein ennakkoajatuksen mukaan ystävieni Ullan ja Heikin kanssa, Roomasta kohti La Speziaa ja Cinque Terreä. Pisasta sain vuokrapyörän ( Toscana in Tour), hieman raskaan ja takavannekin mukavasti vipatti, tähän hätään se oli paras mahdollinen, edes jotain. 

Italian Rivieran eteläisimmässä osassa, ranta-alueella Viareggiosta pohjoiseen, sijaitsee Marina di Carrara, ranta, kaupunki ja satama, jossa laivoihin lastataan valkoisia marmorilohkareita matkalle kaikkiin maailman kolkkiin. Sieltä poimin tämän viikon fillarin, rantatieltä, vaaleanpunaisen skootterin takaa.

   
    
 

Jo Marina di Massassa, vähän ennen Marina di Carraraa, ilmestyvät tien varrelle valkeana auringossa hohtavat veistookset. Kauempana siintävillä vuoren rinteillä hohtaa valkeaa kivipölyä kuin uutta puhdasta lunta. 

Marmori on kalkkikivestä muodostunut kivilaji, jonka kuumuus ja paine ovat kiteyttäneet. 

Carraran marmori on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo yli kaksituhatta vuotta. Siitä on mm. rakennettu Pantheonin temppeli Roomassa ja siitä leikatut laatat pullistelevat ja kupristelevat Finlandiatalon julkisivussa. Michelangelon kerrotaan vierailleen louhoksilla ja valinneen itse veistoksissaan käyttämiään lohkareita, myös Daavidin komea lihaksikas vartalo on Carraran marmoria. Tosin ks. lohkaretta kuvanveistäjä ei valinnut itse, lohkareen historiasta voi lukea edellisestä linkistä.

Nykyään Carraran valkeaa tai harmaata marrmoria louhii yli 50 yritystä ja Marina di Carraran suuresta satamasta sitä rahdataan niin lohkareina kuin valmiina tuotteina ympäri maailmaa.

   
    
 

Kaikki tiet tulevat Roomasta 7 – Vielä kerran Padovassa

Keskiviikkona 15. päivä heinäkuuta lensin fillarini kanssa Roomaan, tarkoitukseni oli aloittaa sieltä pitkä matka kohti pohjoista. Perillä Fiumichinossa minua odotti ihana 40 asteen helle ja vähemmän ihana mutta melko tavallinen pulma. Kaikkien SASin lennolla Helsingistä Roomaan matkanneiden tavarat olivat jääneet koneen vaihdon yhteydessä Tukholmaan. Kolmen tunnin jonotus tulopalvelussa, yön pimeydessä majapaikkaani fillarin sijasta taksilla, pyörän kasaaminen jäisi aamuun.

  
Aamukahvin ja croissantin jälkeen yritin soittaa numeroon, jonka olin edellisenä iltana tulopalvelusta saanut. Minulle vastasi vain nauhoitus, ja sähköinen seurantalomake ilmoitti matkatavarani etsinnän jatkuvan. Päiväkahvilla tapasin kaksi Roomaan saapunutta ystävääni, joiden kanssa minun oli tarkoitus polkea 10 ensimmäistä päivää. Päätimme kaikesta huolimatta lähteä matkaan, kolme ihmistä kahdella fillarilla, minä aloitin ensimmäisen etapin bussilla josta vaihdoin myöhemmin junaan. Koska osoitteemme Italiassa tulisi muuttumaan lähes päivittäin, ilmoitin matkatavarani toimitusosoitteeksi ystävieni osoitteen Venetossa. 

Pyöräni saapuminen Tukholmasta Roomaan kesti yli viikon. Perjantaina 24.7. sain La Speziaan puhelun, jossa kerrottiin fillarini lentävän lauantaina Venetsiaan. Sieltä otettasiiin minuun yhteyttä ja kerrottaisiin, milloin kuljetus Schioon tulee. Tai näin siis sen piti mennä.
Maanantaina 27. heinäkuuta olin toiveikas. Olin matkalla Padovasta Schioon, jonne toivoin fillarini tulleen tai illan mittaan tulevan. Ei tullut. Ei tullut tiistainakaan, ei pyörää eikä soittoa. Keskiviikko aamuna väsyin, päätin lopettaa loman ja etsin itselleni paluulennon Helsinkiin. Olin ilmoittanut olevani ks osoitteessa tiistaihin 28.7. joten oletin tavarani matkaavan nyt myös kotia päin.
Kun keskiviikko iltana palasimme ystävien luota oli portilla viesti:

 
Lähettivät sitten fillarin 100 km pohjoiseen ilman että varmistivat jonkun olevan vastassa. Seuraavana päivänä ystäväni Roberto ajoi saman kuriirin reitin varrelle Vicenzaan ja toi Kamelin kotiin. Minulla oli kokonainen perjantai aikaa ajeluttaa sitä, ennen kuin palaisimme Suomeen. Kiitos Apukuskille, joka auttoi hankkimaan myös Kamelille paluulipun.

Palaan tässä kirjoituksessa hetkeksi päivään ennen matkaani Alppien juurelle Schioon, se oli toinen päiväni Padovassa. 

Padova on vanha kaupunki, joka sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Kaupunki on kuuluisa erityisesti yliopistostaan, mutta Suomessa varmaankin myös Italian A1-liigassa pelaavasta lentopallojoukkueestaan, jossa on pelannut useamia Suomen maajoukkuepelaajia. Padova on kaunis kaupunki. Historiallinen keskusta pylväskäytävineen, aukioineen ja rakennuksineen on jo kokonaisuutena viehättävä vaellella, kaupunki on eloisa mutta sieltä puuttuu Venetsiana kaltainen kesäinen kaaos ja hälinä. Padovassa voi käydä kesällä, Venetsiassa mielummin talvella, kun matkailijoiden määrä hieman laskee. Padovan kuuluisimpia nähtävyyksiä ovat yliopiston päärakenuksen Palazzo Bon lisäksi mm. Prato della Vallen aukio, kasvitieteellinen puutarha, Palazzo della Ragione (raatihuone), Antonius Padovalaisen katedraali ja Scrovegnin kappeli

  

Scrovegnin kappelin Giotton freskoja en yrityksestäni huolimatta päässyt tällä kertaa katsomaan, vierailuaika olisi pitänyt varata etukäteen. Se on hyvä käytäntö, sillä näin vältetään sekä turha jonottaminen että liika yhtäaikainen ihmismäärä melko pienessä rakennuksessa. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli valitettavasti maanantaisin suljettu, yritykseni käydä siellä koitui kuitenkin inforakennukseen lukkojen taakse jääneen naisen iloksi. Hain viereisestä hallintorakennuksesta paikalle henkilön, joka alkoi selvittää lukkojen salaisuutta. Ja ihmetteli kovin, miten joku voi olla maanantaina siellä sisällä. 

  

Sen sijaan Prato della Vallella minua onnisti, koordinaatit muistissa löysin numeron 60, Ruotsin kunikaan Kustaa Adolfin. Tai sanotaanko Suomen kuninkaan, Ruotsihan oli tuolloin vielä osa Suomea, kuten kollegani VW on minua opettanut.

  

Padova on KÄYTÄVIEN kaupunki, kuten naapurinsa Bologna, jonka kanssa sillä on yhteinen akateeminen historia. Padovan yliopisto, Euroopan toisiksi vanhin, sai alkunsa kun joukko opiskelijoita ja opettajia siirtyi ahdasmieliseksi kokemastaan Bolognasta Padovaan. Bolognassa tutkimusta ja opetusta rajoitti ja määritteli vahvasti mm. kirkko. 
Padovassa oli jo enestään arvostettuja kouluja, mutta ei yliopistoja. Yliopiston katsotaan perustetun 1222, mutta todellinen siirtymä on varmaankin alkanut jo ennen sitä. 

universa

universis

patavina

libertas 

lukee edelleen Aula Magnan, entisen suuren luentosalin, nykyisen juhlasalin seinässä. Vapautta ja riippumattomuutta etsinyt uusi yliopisto oli aluksi hyvin demokraattinen ja osallistava, esim. opiskelijat palkkasivat itse opettajansa ja valitsivat rehtorin. Ehkä tunnetuin Padovan yliopiston opettajista on Galileo Galilei, joka opetti siellä 18 vuotta. 18 parasta vuottaan, sanoi padovalainen oppaani, sillä Padovassa toisin kuin Bolognassa tutkijalla oli tutkijan vapaus tehdä tieteellistä työtä. Galilein LEHTERI on edelleen nähtävillä Aula Magnan sisäänkäynnin vieressä, kasa ruskeaa puuta, tosin sen voi otaksua aikanaan olleen hieman koristeellisempi. 
  

Toinen kuuluisa Padovassa opiskellut tiedemies on Englantilainen lääkäri, anatomi ja fysiologi William Harvey (s.1578). Harvey, jota pidetään verenkierron keksijänä, täydensi Cambridgessä tekemiänsä lääkärin opintoja Padovassa, jossa oli tuonajan ensimmäinen anatominen teatteri. 

Keskiajalla lääketiede oli islamilaisissa maissa hyvin kehittynyttä, mutta koska ruumiiden leikkely oli niissä kielletty, oli anatominen tietämys puutteellista. Euroopassa juuri yliopistojen synty herätti lääketieteellisen kiinnostuksen ruumiinavauksiin, ensimmäinen Padovassa dokumentoitu ruumiinavaus tehtiin vuonna 1341. 
Padovan anatominen teatteri, jossa lääketieteen opiskelijat saivat tutustua ihmisruumiin saloihin, valmistui 1594. Aluksi huoneessa ei ollut ikkunoita eikä sinne päässyt luonnonvaloa, kaikki työ tehtiin kynttilän tai lyhtyjen valossa. Ruumiiden leikkely ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta katolinen kirkko ei suhtautunut siihen myötämielisesti ja työ piti tehdä kaikessa hiljaisuudessa ja salassa. Ehkä ongelmallisinta oli se, että tarvittavat ruumiit jouduttiin varastamaan hautausmaan laidoilta. 
  
Ilman ikkunoita huone oli myös mahdoton tuulettaa, voimme vain kuvitella millainen kuumuus ja haju siellä on ollut. Vasta paljon myöhemmin (1844) huoneeseen puhkaistiin ikkunat. Opastetulla kieroksella anatomista teatteria on mahdollista päästä katsomaan alhaalta, siis suurin piirtein leikeltävän ruumiin ja ruumiinavausta tehneen teknikon näkökulmasta. Ruumiinavaus oli vaarillista työtä, yleensä yön pimeydessä varastetun ruumiin kuolinsyytä ei tiedetty, eikä arvokkaan professorin henkeä voinut riskeeata. Professori siis istui tuolissaan ja luennoi, toinen professori osoitti ja antoi ohjeita teknikolle, joka suoritti varsinaisen fyysisen työn.

Anatomisen teatterin vieressä on Aula di Medicina, jossa lääketieteen luennot aikanaan pidettiin. Sen vitriineissä on edelleen entisten professorien ja opettajien pääkalloja, sillä useat näistä halusivat lahjoittaa ruumiinsa kuoleman jälkeen tieteelle. Tämä oli keskiajalla täysin laillista toimintaa, sillä he olivat tehneet lahjoituksensa täysin vapaaehtoisesti.
  
Aiemmin soikeiden pöytien ympärillä istui opiskelijoita, jotka kuuntelivat keskellä luennoivaa opettajaa. Nykyään tilanne on toisin päin, sillä saliin kokoonnutaan loppukokeisiin ja väitöstilaisuuksiin, jossa keskellä istuvan opiskelijan ympäröivät opettajat kysymyksineen.

Aikanaan edistyksellisestä Padovan yliopistosta on valmistunut myös filosofi Elena Lucrezia Cornaro Piscopia (s. 1646). Hän oli yksi ensimmäistä loppututkinnon suorittaneista ja maailman ensimmäinen tohtorin arvon saavuttanut nainen. 

Padovan yliopisto on edelleen arvostettu oppilaitos, ns Shanghain rankingissä se sijoittui 2014 välille 151-200 ollen näin 200 maailman parhaan yliopiston joukossa. 

Matka Padovasta eteenpäin jatkui jo aikaisemmassa bloggauksesta, joten eiköhän tämä tieteen ja tutkimuksen riippumattomuuden ylistys voi päättyä lasilliseen Spritziä yliopiston pääoven viereisessä kahvilassa.

      
 

Viikon fillari 32/2015 – Trattoria la Buca, Pisa

   
   

Kaikki tiet tulevat Roomasta 5 – Lupaus La Spezassa

Yhdeksän aikoihin torstai-iltana lukitsin vuokrafillarini Villa Marcellan puutarhaan. Olin viettänyt iltapäivän Manarolassa, yhdessä Cinque Terren kuvankauniista kylässä, ja palannut viimeisellä iltajunalla La Speziaan. Ajovaatteiden pesu, suihku, yhteys kotiin, italian kuullun ymmärtämistä television ääressä, lepoilta vuoteessa löheillen. Hieman ennen puoltayötä puhelin soi. – Si, sono Mirja Priha….

Kameli oli saapunut Roomaan! Rakas polkupyöräni, joka oli ollut kateissa kahdeksan päivää. Minä itse vain olin edennyt bussilla, junalla, laina- ja vuokrapyörällä suunnitelman mukaisesti Ligurian rannikolle. Koska osoitteeni Italiassa vaihtuu lähes päivittäin, pyysin toimittamaan Kamelin ja fillarilaukkuni tuttavieni luo Schioon (Veneto), sinne mihin passinikin on palautettu. 

Sain lupauksen, mutta kieltämättä minun mielessäni oli rinnakkain Toivo ja Varovaisuus. Ehkä ne onnistuvat kadottamaan Kamelin matkalla Schioon. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, saisinko pukea uuden Shahmama Cycling Team -ajopaidan päälleni Schiossa vai Helsingissä. 

  

Perjantaina ystäväni palasivat Cinque Terreen, Monterosson ja Corniglian kyliin. Minä kaipasin liikuntaa, ja niinpä päätin katsoa, mitä tuon ranta-alueen takana on. La Spetzan kaupungin yläpuolella, SS1 tien varrella, on La Focen kylä. Sieltä lähtee jyrkkä ja mutkitteleva tie ylös kohti 600 metrissä olevaa harjannetta. 

Ennen kipuamista korkeimmalle, 700 m kinkareelle, pysähdyin tienristeyksessä olevaan bar-ristoranteen lounaalle. Kokemus oli mieltä liikuttava, kuin aikanaan Sonjan kanssa Salernossa ristorante-pizzeria Pinocchiossa.  Rakastan tarjoilijoita, jotka tietävät minua paremmin, mitä haluan syödä.

Pyysin oluen ja jotakin syötävää, paninin, tramezzinon tai muuta jotakin muuta sellaista, leipää lisukkeilla. Paikan isäntä kysyi, että mitäpä jos hän toisi rehellistä leipää ja sen seuraksi kunnon italialaisia pikkupurtavia. No, miksikäs ei. Hän palasi vielä kysymään, haluaisinko myös salamia ja muutaman viipaleen kinkkua? Juustoa? Ja ehkä salaattia ja tomaatteja.

Tällaiseen ehdotukseen Italiassa kannattaa aina vastata myöntävästi. Kuva ei välitä makua, munakoison pehmeyttä, yrttisen riisipiiraan mehevyyttä ja pikkukalan suolaisuutta. Lämpöisen juuston kiteistä, murenevaa rakennetta. AH! Hetken jo herkistyin ja kaipasin Apukuskia pöydän toiselle puolelle, olisin halunnut jakaa nämä maut hänen kanssaan. Hauskaa sattumaa sinänsä, että tauon aikana sain viestin, jossa Appari kertoi omalla kasvimaallamme kasvavan hyvän kurpitsasadon. 

   
    
Vielä viimeisiä paloja nautiskellessani isäntä tuli keräämään lautaseni pois. Kun halusin ne takaisin ja vakuutin syöväni kaiken, hän nauroi ja muistutti, että Italiassa ristiin laitetut haarukka ja veitsi ovat aterian päättymisen merkki. Lupasin muistaa, minä jonka selkärankaan on upotettu kello viiden asema. Jostakin syystä rakastan tällaisia syrjäkylien konstailemattomia ruokapaikkoja, joista voi löytää pieniä aarteita. Niiden vuoksi kannattaa kavuta korkealle vaikka 37 asteen helteessä.

Yöllä heräsin valojen välähtelyyn, keräsin pyykit parvekkeelta ja kuuntelin kaukaista ukkosen jyminän. Hetkittäin liekehtivä taivas, öinen valo kauempana siintävien vuorten yllä. Aamulla ehdimme juuri lasketella kukkulalta La Spezian asemalle, kun taivas repesi. Matkalla Pisaan satoi ja salamoi, myös Pisassa oli kosteaa kun poljin palauttamaan fillarini. Ystäväni jatkoivat matkaa junalla Roomaan, minä Padovaan. Matka Pisasta Padovaan taittui junalla nopeasti, alle kolmessa tunnissa, ja tähän sisältyi 30 minuutin junan vaihto Firenzessä.

  
Olen pysähtynyt Padovassa kahdella pyöräretkellä, mutta vain kahvin ja jäätelön verran. Tällä kertaa viettäisin täällä pari päivää, minulla olisi riittävästi aikaa tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin.

Padova on vanha pohjois-italialainen kaupunki, se sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Padovassa on suuri yliopisto, minkä ansiosta vanhassa kaupungissa on hyvin nuorekas ja rento tunnelma. Padovan yliopisto on perustettu 1222, mikä tekee siitä Italian toiseksi vanhimman yliopiston. Yliopisto sai alkunsa, kun ryhmä Bolognan yliopiston opiskelijoita ja opettajia siirtyi Padovaan. Bolognan yliopisto on perustettu 1088 ja on näin pitkäikäisin länsimainen yliopisto. Padovan yliopistossa on maailma vanhin anatomian luentosali (1545) ja kasvitieteellinen puutarha (perustettiin myös 1545), joka on nimetty UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Yliopiston opettajakuntaan on kuulunut mm. Galileo Galilei, joka patsaana tähyilee taivaalle Prato della Vallen laidalla. 

  

Prato della Valle
oli ennen sen perustamista 1600-luvulla suota ja rämeikköä Padovan kaupungin laidalla. Nykyään se on Italian suurin aukio, jonka keskellä olevalle kanaalien rajaamalle soikealle saarelle ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa ja tapaamaan toisiaan. Kanaalin molenpia reunoja kehystää 88 veistosta, jotka esittävät kuuluisia tiedemiehiä, taiteilijoita ja sotasankareita. Aikanaan niitä on ollut vielä viisi enemmän, kunnes Napoleon vuonna 1797 tuhosi Venetsian Dodgejen muotokuvat. Joukossa pitäisi olla myös Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, mutta ensimmäisellä kierroksella en sitä löytänyt. Nyt, kun olen tarkistanut koordinaatit, palaan paikalle uudestaan. 

Kustav II Adolf oli taitava sotapäällikkö, jopa Napoleonin kerrotaan olleen hänen ihailijansa. Hän oli myös intohimoinen luterilaisuuden puolustaja, joka vei Ruotsin 30-vuotiseen sotaan. Ruotsin sotajoukot nousivat maihin Saksassa ja auttoivat Stralsundin kaupunkia voittamaan katolilaiset joukot. Stralsundissa muuten pysähdyin kahville ja jäätelölle vuosi sitten, kun fillaroin Helsingistä Italiaan.

Kustaa II Adolfin kuolinpäivä on liputuspäivä sekä Suomessa että Ruotsissa, Suomessa se on samalla ruotsalaisuuden päivä. Kuningas kuoli taistelukentällä, ja hänen jälkeensä hallitsijaksi nousi hänen tyttärensä, kuningatar Kristiina. Kristiina aiheutti aikanaan skandaalin, kun hän aikanaan ilmoitti ettei mene koskaan naimisiin, luopui kruunusta ja kääntyi katolilaisuuteen. Hänet on haudattu Vatikaanin Pietarinkirkon kryptaan.

Yksi Padovan merkittävistä nähtävyyksistä on Pyhän Antoniuksen Basilika, joka on katolisen kirkon eräs pyhiinvaelluskohde. Heti katedraalin sisäänkäynnissä on tarjolla monilla kielillä opasvihkonen, jossa neuvotaan, miten ja missä pyhiinvaelluskierros tehdään. Pyhää vettä, Madonna, Antoniuksen hauta, pyhäinjäännökset, siunaus jne. Mielenkiintoista ja kaunista, vaikkei ihmispyhimyksiin uskoisikaan. 

   
    
   
Oman vaellukseni viimeinen rasti oli heinä-elokuussa vieraileva näyttely. Raffigurazioni Sacre – Sacred Images -näyttely esittelee Jeesuksen elämää ja kuolemaa pienoismalleina, joita ryhmä taiteilijoita on käsityönä valmistanut. Minulla oli ilo jutella yhden tekijän kanssa, ja hän taisi olla yhtä iloinen kuulleessaan minun tulevan ”kaukaa Suomesta”. Pöh, eihän Helsinki niin  kaukana ole. Tässä lopuksi muutama näyte… ja jotain muuta. Vaikka aika latteilta nuo kuvat näkemääni verrattuna tuntuu. Viimeisen kuvan äärellä avasin nettiyhteyden (Padova open toimi hyvin) ja sain uutisia Suomesta. Hyviä uutisia, niistä seuraavassa tarinassa 😀

   
  

   
  

Kaikki tiet tulevat Roomasta 4 – Kalteva torni ja suora tie

Jokaisella hyvällä pyöräretkellä syntyy tapoja, joista parhaimmillaan syntyy perinteitä. Meidän kolmihenkiselle hellepyöräilyjoukkueellemme se on Spritz. Spritz Venetiano on viinicoctail, jossa proseccoon lisätään Camparia tai Aperolia ja soodaa. Mieto ja maukas, erinomainen hellepäivän päätös. Spritz e qualcosa mangiare, aperitiivi ja pientä purtavaa, sillä jaksaa hotelliin ja suihkuun.

   
 

Maanantai aamuna lähdimme kauniista Sienasta kohti pohjoista, Ulla omalla fillarilla, minä Hessu cervélolla ja ajokengillä. Mutkitteleva ja kumpuoleva tie halki Chiantin viinialueen oli kaunis. Lähtiessä emme olleet varmoja, tavoittelemmeko Firenzeä vai Pisaa, tälle matkalleon ollut tyypillistä hetkessä eläminen. Olemme nousseet fillarien kanssa junaan ja jääneet kahden aseman päässä pois, kun hyvin ilmastoidussa vaunussa syntyy uusi ja tuore ajatus.

   
 Päädyimme Pisaan, jossa viivyimme pari päivää. Kaupunki yllätti ja viehätti, se tuntui perin italialaisela, kaltaisiamme matkailijoita parveili lähinnä Piazza dei Miracolin alueella kauniin valkeasta marmorista rakennetun tornin kallistumaa kauhistelemassa. Tai ihastelemassa. Tornin luona ei juurikaan oteta selfieitä, sillä lähes kaikki itsensä tornin kanssa kuvaan haluavat toistavat samaa kaavaa, kuvaa jossa sormella tai kädellä tuetaan kaltevaa tornia. 

Pisan tuomiokirkon kellotornin rakennustyöt aloitettiin 1173, mutta jo kolmannen kerroksen kohdalla se alkoi kallistua, ja rakennustyöt keskeytettiin lähes sadaksi vuodeksi. 1272 aloitettiin neljän seuraavan kerroksen rakentaminen, minkä jälkeen työ taas keskeytyi, ja lopuloisesti torni valmistui 1370. Tornia katsoessa huomaa selvästi, ettei yläosa ole niin  kallellaan kuin alimmat kerrokset. Torni onkin itse asiasiaas kaareva, sen ylimpiä kerroksia oikaistiin romahtamisen estämiseksi. Kellotkin on sijoitettu kallistuman vastakkaiselle puolelle.

   
    Sain Hotel Helvetiasta pyörävuokraamon osoitteen ja tiistaina meillä kaikilla kolmella oli viimeinkin fillari alla! Ei niin hääppöinen tuo minun ajokkini, mutta kulkee eteenpäin polkemalla. En ollut tehnyt varausta, joten tyydyin siihen mitä varastossa oli. Hintakaan ei ollut paha, 5 vrk maksoi 65 euroa.

Pisasta on noin 15 km meren rannalle, Marina di Pisaan, jonne poljimme uimaan tuomiokirkkoon tutustumisen jälkeen. Duomoon on ilmainen sisäänpääsy, mutta sitä varten on lunastettava lippu, johon on määrätty vierailuaika. Näin sisällä olevan väen määrää voidaan säädellä, ja jokaiselle vierailijalle voidaan tarjota rauhallinen hetki tutustua tuohon käsittämättömän kauniiseen taideteokseen. 

  
Lämpötilan kivutessa lähelle +40 astetta elävät uimarannat kultakautta. Kuten Pisa ja Marina di Pisa koko rannikko Pisasta La Speziaan rakentuu vastaavista kaksoiskaupungeista, joissa varsinainen kaupunki on mantereella ja rannalla on Marina, ranta-alue. 

Ligurian meren ranta Viareggiosta Marina di Massaan on yhtä uimarantojen ja hotellien jatkumoa. Pohjoismaiselle ihmiselle ranta, jossa merta ei aitojen, pensaiden ja mainosten takaa näe, on outo. Täällä jos missä ymmärtää miten hienoa on se, että ranta kaavoitetaan kaikille yhteiseksi ulkoiltavaksi alueeksi. Yksityisten uimarantojen seassa on harvakseltaan yleisiä uimarantoja, noin 20 km matkalla saa olla tarkkana, jos haluaa pulahtaa mereen ilman rahastusta. 

   
 Keskiviikkona jätimme Pisan ja suuntasimme pohjoiseen juuri tuota rantatietä pitkin. +37 C helle tuntui ihan siedettävältä, kun sekä vastatuuli että pyöräilyn suloinen ilmavirta jäähdyttivät ihoa. Tyypillinen keskustelun aloitus joka paikassa on ”é caldo”, onpa kuumaa, johon minulla on vakiovastaus: – No, meille tämä sopii hyvin, Suomessa on tänä kesänä kylmää. Ja me olemme lomalla, emme töissä.

Joka suunnassa tasaisella ja suoralla tiellä matka eteni helposti. Ranta-alueella on melko hyvä, kilometrien pituinen pyöräkaista, mutta jos mielii edetä hiukankin sujuvammin on syytä ajaa ajotiellä. Jalankulkijat, pysäköintipaikoilta tulevat autot ja monenlaiset helteen rentouttamat jopoilijat pakottavat ajamaan kaistalla hyvin hyvin hiljaa ja varovasti, himmaillen. Jo ennen Marina di Carraraa alkavat valkeat marmoriveistokset olivat meidän pysäyttäjiä ennen risteystä Sarzanaan, jossa viettäisimme yön. 

Marmori on korkeassa lämpötilassa ja paineessa kiteytynyttä kalkkikiveä. Carraran marmori on väriltään valkeaa tai siniharmaata, se on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo antiikin aikana. Renessanssin ajan ehkä kuuluisin kuvanveistäjä Michelangelo käytti Carraran marmoria, hänen sanotaan viettäneen aikaa louhoksilla valitsemalla henkilökohtaisesti käyttämänsä kivilohkareet.

Spritz appelsiinipuiden alla, suihku, pizza ja italian tunti RAI 1:n seurassa. La vita é dolce! 

   
          

Viikon fillari 30/2015 ja Kaikki tiet tuleva Roomasta 3 – kaikki on katoavaista

Tämän viikon fillari on matkalla Italiaan kadonnut Kameli. Ja koska se on kadonnut, ei siitä ole tuoretta kuvaa.

Viisi yötä pyöräretkellä Italiassa ilman polkupyörää. Neljäntenä iltana saavuimme Sienaan. Pimeässä lämpimässä (kuumassa) yössä minä ajoin keskustaan taksilla, ystäväni polkivat omaa tahtiaan. Se tunne, kun albergon vastaanotossa huomaan kadottaneeni passin. Kuin Palazzo Pubblicon museon marmoriin veistetty mies. Eiiii….. 

  

  

Olin siis menettänyt polkupyöräni, sivulaukullisen pyöräilyvarusteita ja passin. Ja oli pyöräretkellä Italiassa.

Mutta kohtasin ensimmäistäkertaa häikäisevän kauniin Sienan. Siena sijaitsee keski-Italiassa, Toscanassa, hieman Firenzen alapuolella. Sen onni oli jäädä kukoistuksensa (1100) jälkeen Firenzen varjoon, tavalliseksi maakuntakaupungiksi, jossa rakentaminen pysähtyi ja jonne II maailmansodan pommitukset eivät kohdistuneet. 

Siena kukoisti erityisesti 1100-luvulla ja monet merkittävät rakennukset, kuten hämmentävän kaunis katedaali, ovat tältä ajalta. 1300-luvulla Siena oli yksi Euroopan suurimpia kaupunkeja, siellä oli noin 100 000 asukasta. Vertailun vuoksi, nykyisin asukkaita on noin 50 000. Sienan kohtaloksi koitui rutto, musta surma, se romahdutti kaupungin väkiluvun ja vaurauden ja pysäytti mm. katedraalin suunnitellut itäosan laajennukset.

Sienan keskiaikainen ydin on vaikuttava, 1400-luvun jälkeen siellä ei juuri ole purettu mitään eikä rakennettu uutta. Kävely kaduilla on hiljentävä kokemus. Mahtavia rakennuksia, puna-ruskean kiven lämmintä harmoniaa. Eikä matkailijoita kuten muistojeni Fienzessä, rauhallista, ei jonoja joita pelkään kuin mustaa surmaa.

   
      Vietimme Sienassa kaksi yötä, mutta välillä vaihdoimme majapaikkaa. Italiassa on kuuminta 136 vuoteen, ja jos sikojakin suihkutetaan niin vähin mitä matkailija voi odottaa on ilmastoitu huone. Tarkista päivittäin polkupyöräni tilanteen, mutta suunnittelemme matkamme jo 2:3 periaatteella. Kaksi fillaria, kolme ajajaa. Maanantaina matka jatkuu, tarkemmat suunnitelmat teemme aamukahvin äärellä. 

Näyttää siis siltä, että Italiaan voi tulla onnistuneelle pyöräretkelle myös ilman fillaria. Passikin löytyi, se oli jäänyt pyörävuokraamoon Orbetelloon ja lähtee postissa ystävieni luo Schioon. Ja maanantaina ajelen Hessun cervelolla, jotain täytettä pitäisi ajokenkiin saada.