Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2015

Viikon fillari ja fillaristi 31/2015 – Team Orvokin Ridley + Apukuski 

Mukavia uutisia tuli Suomesta. Viikon fillariksi nousee valkea Ridley-ratsu, jolla ei ole vielä etunimeä. Terveisiä vaan Tomille ja kotitalliin/Team Cycle Center CCH. 

Team Orvokin virallinen Apukuski polki sillä sunnuntaina Pohjoismaiden Mestariksi. Apparin kuvan on ottanut toinen Orvokki, HeliVeikki. 

  

  
Onnea Appari! Komiat on uudet villasukat ykköspaikalla 😀

Seuraava kunnon kisa olisi sitten TÄÄLLÄ

Mainokset

Kaikki tiet tulevat Roomasta 5 – Lupaus La Spezassa

Yhdeksän aikoihin torstai-iltana lukitsin vuokrafillarini Villa Marcellan puutarhaan. Olin viettänyt iltapäivän Manarolassa, yhdessä Cinque Terren kuvankauniista kylässä, ja palannut viimeisellä iltajunalla La Speziaan. Ajovaatteiden pesu, suihku, yhteys kotiin, italian kuullun ymmärtämistä television ääressä, lepoilta vuoteessa löheillen. Hieman ennen puoltayötä puhelin soi. – Si, sono Mirja Priha….

Kameli oli saapunut Roomaan! Rakas polkupyöräni, joka oli ollut kateissa kahdeksan päivää. Minä itse vain olin edennyt bussilla, junalla, laina- ja vuokrapyörällä suunnitelman mukaisesti Ligurian rannikolle. Koska osoitteeni Italiassa vaihtuu lähes päivittäin, pyysin toimittamaan Kamelin ja fillarilaukkuni tuttavieni luo Schioon (Veneto), sinne mihin passinikin on palautettu. 

Sain lupauksen, mutta kieltämättä minun mielessäni oli rinnakkain Toivo ja Varovaisuus. Ehkä ne onnistuvat kadottamaan Kamelin matkalla Schioon. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, saisinko pukea uuden Shahmama Cycling Team -ajopaidan päälleni Schiossa vai Helsingissä. 

  

Perjantaina ystäväni palasivat Cinque Terreen, Monterosson ja Corniglian kyliin. Minä kaipasin liikuntaa, ja niinpä päätin katsoa, mitä tuon ranta-alueen takana on. La Spetzan kaupungin yläpuolella, SS1 tien varrella, on La Focen kylä. Sieltä lähtee jyrkkä ja mutkitteleva tie ylös kohti 600 metrissä olevaa harjannetta. 

Ennen kipuamista korkeimmalle, 700 m kinkareelle, pysähdyin tienristeyksessä olevaan bar-ristoranteen lounaalle. Kokemus oli mieltä liikuttava, kuin aikanaan Sonjan kanssa Salernossa ristorante-pizzeria Pinocchiossa.  Rakastan tarjoilijoita, jotka tietävät minua paremmin, mitä haluan syödä.

Pyysin oluen ja jotakin syötävää, paninin, tramezzinon tai muuta jotakin muuta sellaista, leipää lisukkeilla. Paikan isäntä kysyi, että mitäpä jos hän toisi rehellistä leipää ja sen seuraksi kunnon italialaisia pikkupurtavia. No, miksikäs ei. Hän palasi vielä kysymään, haluaisinko myös salamia ja muutaman viipaleen kinkkua? Juustoa? Ja ehkä salaattia ja tomaatteja.

Tällaiseen ehdotukseen Italiassa kannattaa aina vastata myöntävästi. Kuva ei välitä makua, munakoison pehmeyttä, yrttisen riisipiiraan mehevyyttä ja pikkukalan suolaisuutta. Lämpöisen juuston kiteistä, murenevaa rakennetta. AH! Hetken jo herkistyin ja kaipasin Apukuskia pöydän toiselle puolelle, olisin halunnut jakaa nämä maut hänen kanssaan. Hauskaa sattumaa sinänsä, että tauon aikana sain viestin, jossa Appari kertoi omalla kasvimaallamme kasvavan hyvän kurpitsasadon. 

   
    
Vielä viimeisiä paloja nautiskellessani isäntä tuli keräämään lautaseni pois. Kun halusin ne takaisin ja vakuutin syöväni kaiken, hän nauroi ja muistutti, että Italiassa ristiin laitetut haarukka ja veitsi ovat aterian päättymisen merkki. Lupasin muistaa, minä jonka selkärankaan on upotettu kello viiden asema. Jostakin syystä rakastan tällaisia syrjäkylien konstailemattomia ruokapaikkoja, joista voi löytää pieniä aarteita. Niiden vuoksi kannattaa kavuta korkealle vaikka 37 asteen helteessä.

Yöllä heräsin valojen välähtelyyn, keräsin pyykit parvekkeelta ja kuuntelin kaukaista ukkosen jyminän. Hetkittäin liekehtivä taivas, öinen valo kauempana siintävien vuorten yllä. Aamulla ehdimme juuri lasketella kukkulalta La Spezian asemalle, kun taivas repesi. Matkalla Pisaan satoi ja salamoi, myös Pisassa oli kosteaa kun poljin palauttamaan fillarini. Ystäväni jatkoivat matkaa junalla Roomaan, minä Padovaan. Matka Pisasta Padovaan taittui junalla nopeasti, alle kolmessa tunnissa, ja tähän sisältyi 30 minuutin junan vaihto Firenzessä.

  
Olen pysähtynyt Padovassa kahdella pyöräretkellä, mutta vain kahvin ja jäätelön verran. Tällä kertaa viettäisin täällä pari päivää, minulla olisi riittävästi aikaa tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin.

Padova on vanha pohjois-italialainen kaupunki, se sijaitsee noin 40 km Venetsiasta länteen. Padovassa on suuri yliopisto, minkä ansiosta vanhassa kaupungissa on hyvin nuorekas ja rento tunnelma. Padovan yliopisto on perustettu 1222, mikä tekee siitä Italian toiseksi vanhimman yliopiston. Yliopisto sai alkunsa, kun ryhmä Bolognan yliopiston opiskelijoita ja opettajia siirtyi Padovaan. Bolognan yliopisto on perustettu 1088 ja on näin pitkäikäisin länsimainen yliopisto. Padovan yliopistossa on maailma vanhin anatomian luentosali (1545) ja kasvitieteellinen puutarha (perustettiin myös 1545), joka on nimetty UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Yliopiston opettajakuntaan on kuulunut mm. Galileo Galilei, joka patsaana tähyilee taivaalle Prato della Vallen laidalla. 

  

Prato della Valle
oli ennen sen perustamista 1600-luvulla suota ja rämeikköä Padovan kaupungin laidalla. Nykyään se on Italian suurin aukio, jonka keskellä olevalle kanaalien rajaamalle soikealle saarelle ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa ja tapaamaan toisiaan. Kanaalin molenpia reunoja kehystää 88 veistosta, jotka esittävät kuuluisia tiedemiehiä, taiteilijoita ja sotasankareita. Aikanaan niitä on ollut vielä viisi enemmän, kunnes Napoleon vuonna 1797 tuhosi Venetsian Dodgejen muotokuvat. Joukossa pitäisi olla myös Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, mutta ensimmäisellä kierroksella en sitä löytänyt. Nyt, kun olen tarkistanut koordinaatit, palaan paikalle uudestaan. 

Kustav II Adolf oli taitava sotapäällikkö, jopa Napoleonin kerrotaan olleen hänen ihailijansa. Hän oli myös intohimoinen luterilaisuuden puolustaja, joka vei Ruotsin 30-vuotiseen sotaan. Ruotsin sotajoukot nousivat maihin Saksassa ja auttoivat Stralsundin kaupunkia voittamaan katolilaiset joukot. Stralsundissa muuten pysähdyin kahville ja jäätelölle vuosi sitten, kun fillaroin Helsingistä Italiaan.

Kustaa II Adolfin kuolinpäivä on liputuspäivä sekä Suomessa että Ruotsissa, Suomessa se on samalla ruotsalaisuuden päivä. Kuningas kuoli taistelukentällä, ja hänen jälkeensä hallitsijaksi nousi hänen tyttärensä, kuningatar Kristiina. Kristiina aiheutti aikanaan skandaalin, kun hän aikanaan ilmoitti ettei mene koskaan naimisiin, luopui kruunusta ja kääntyi katolilaisuuteen. Hänet on haudattu Vatikaanin Pietarinkirkon kryptaan.

Yksi Padovan merkittävistä nähtävyyksistä on Pyhän Antoniuksen Basilika, joka on katolisen kirkon eräs pyhiinvaelluskohde. Heti katedraalin sisäänkäynnissä on tarjolla monilla kielillä opasvihkonen, jossa neuvotaan, miten ja missä pyhiinvaelluskierros tehdään. Pyhää vettä, Madonna, Antoniuksen hauta, pyhäinjäännökset, siunaus jne. Mielenkiintoista ja kaunista, vaikkei ihmispyhimyksiin uskoisikaan. 

   
    
   
Oman vaellukseni viimeinen rasti oli heinä-elokuussa vieraileva näyttely. Raffigurazioni Sacre – Sacred Images -näyttely esittelee Jeesuksen elämää ja kuolemaa pienoismalleina, joita ryhmä taiteilijoita on käsityönä valmistanut. Minulla oli ilo jutella yhden tekijän kanssa, ja hän taisi olla yhtä iloinen kuulleessaan minun tulevan ”kaukaa Suomesta”. Pöh, eihän Helsinki niin  kaukana ole. Tässä lopuksi muutama näyte… ja jotain muuta. Vaikka aika latteilta nuo kuvat näkemääni verrattuna tuntuu. Viimeisen kuvan äärellä avasin nettiyhteyden (Padova open toimi hyvin) ja sain uutisia Suomesta. Hyviä uutisia, niistä seuraavassa tarinassa 😀

   
  

   
  

Kaikki tiet tulevat Roomasta 4 – Kalteva torni ja suora tie

Jokaisella hyvällä pyöräretkellä syntyy tapoja, joista parhaimmillaan syntyy perinteitä. Meidän kolmihenkiselle hellepyöräilyjoukkueellemme se on Spritz. Spritz Venetiano on viinicoctail, jossa proseccoon lisätään Camparia tai Aperolia ja soodaa. Mieto ja maukas, erinomainen hellepäivän päätös. Spritz e qualcosa mangiare, aperitiivi ja pientä purtavaa, sillä jaksaa hotelliin ja suihkuun.

   
 

Maanantai aamuna lähdimme kauniista Sienasta kohti pohjoista, Ulla omalla fillarilla, minä Hessu cervélolla ja ajokengillä. Mutkitteleva ja kumpuoleva tie halki Chiantin viinialueen oli kaunis. Lähtiessä emme olleet varmoja, tavoittelemmeko Firenzeä vai Pisaa, tälle matkalleon ollut tyypillistä hetkessä eläminen. Olemme nousseet fillarien kanssa junaan ja jääneet kahden aseman päässä pois, kun hyvin ilmastoidussa vaunussa syntyy uusi ja tuore ajatus.

   
 Päädyimme Pisaan, jossa viivyimme pari päivää. Kaupunki yllätti ja viehätti, se tuntui perin italialaisela, kaltaisiamme matkailijoita parveili lähinnä Piazza dei Miracolin alueella kauniin valkeasta marmorista rakennetun tornin kallistumaa kauhistelemassa. Tai ihastelemassa. Tornin luona ei juurikaan oteta selfieitä, sillä lähes kaikki itsensä tornin kanssa kuvaan haluavat toistavat samaa kaavaa, kuvaa jossa sormella tai kädellä tuetaan kaltevaa tornia. 

Pisan tuomiokirkon kellotornin rakennustyöt aloitettiin 1173, mutta jo kolmannen kerroksen kohdalla se alkoi kallistua, ja rakennustyöt keskeytettiin lähes sadaksi vuodeksi. 1272 aloitettiin neljän seuraavan kerroksen rakentaminen, minkä jälkeen työ taas keskeytyi, ja lopuloisesti torni valmistui 1370. Tornia katsoessa huomaa selvästi, ettei yläosa ole niin  kallellaan kuin alimmat kerrokset. Torni onkin itse asiasiaas kaareva, sen ylimpiä kerroksia oikaistiin romahtamisen estämiseksi. Kellotkin on sijoitettu kallistuman vastakkaiselle puolelle.

   
    Sain Hotel Helvetiasta pyörävuokraamon osoitteen ja tiistaina meillä kaikilla kolmella oli viimeinkin fillari alla! Ei niin hääppöinen tuo minun ajokkini, mutta kulkee eteenpäin polkemalla. En ollut tehnyt varausta, joten tyydyin siihen mitä varastossa oli. Hintakaan ei ollut paha, 5 vrk maksoi 65 euroa.

Pisasta on noin 15 km meren rannalle, Marina di Pisaan, jonne poljimme uimaan tuomiokirkkoon tutustumisen jälkeen. Duomoon on ilmainen sisäänpääsy, mutta sitä varten on lunastettava lippu, johon on määrätty vierailuaika. Näin sisällä olevan väen määrää voidaan säädellä, ja jokaiselle vierailijalle voidaan tarjota rauhallinen hetki tutustua tuohon käsittämättömän kauniiseen taideteokseen. 

  
Lämpötilan kivutessa lähelle +40 astetta elävät uimarannat kultakautta. Kuten Pisa ja Marina di Pisa koko rannikko Pisasta La Speziaan rakentuu vastaavista kaksoiskaupungeista, joissa varsinainen kaupunki on mantereella ja rannalla on Marina, ranta-alue. 

Ligurian meren ranta Viareggiosta Marina di Massaan on yhtä uimarantojen ja hotellien jatkumoa. Pohjoismaiselle ihmiselle ranta, jossa merta ei aitojen, pensaiden ja mainosten takaa näe, on outo. Täällä jos missä ymmärtää miten hienoa on se, että ranta kaavoitetaan kaikille yhteiseksi ulkoiltavaksi alueeksi. Yksityisten uimarantojen seassa on harvakseltaan yleisiä uimarantoja, noin 20 km matkalla saa olla tarkkana, jos haluaa pulahtaa mereen ilman rahastusta. 

   
 Keskiviikkona jätimme Pisan ja suuntasimme pohjoiseen juuri tuota rantatietä pitkin. +37 C helle tuntui ihan siedettävältä, kun sekä vastatuuli että pyöräilyn suloinen ilmavirta jäähdyttivät ihoa. Tyypillinen keskustelun aloitus joka paikassa on ”é caldo”, onpa kuumaa, johon minulla on vakiovastaus: – No, meille tämä sopii hyvin, Suomessa on tänä kesänä kylmää. Ja me olemme lomalla, emme töissä.

Joka suunnassa tasaisella ja suoralla tiellä matka eteni helposti. Ranta-alueella on melko hyvä, kilometrien pituinen pyöräkaista, mutta jos mielii edetä hiukankin sujuvammin on syytä ajaa ajotiellä. Jalankulkijat, pysäköintipaikoilta tulevat autot ja monenlaiset helteen rentouttamat jopoilijat pakottavat ajamaan kaistalla hyvin hyvin hiljaa ja varovasti, himmaillen. Jo ennen Marina di Carraraa alkavat valkeat marmoriveistokset olivat meidän pysäyttäjiä ennen risteystä Sarzanaan, jossa viettäisimme yön. 

Marmori on korkeassa lämpötilassa ja paineessa kiteytynyttä kalkkikiveä. Carraran marmori on väriltään valkeaa tai siniharmaata, se on ollut rakentajien ja kuvanveistäjien suosiossa jo antiikin aikana. Renessanssin ajan ehkä kuuluisin kuvanveistäjä Michelangelo käytti Carraran marmoria, hänen sanotaan viettäneen aikaa louhoksilla valitsemalla henkilökohtaisesti käyttämänsä kivilohkareet.

Spritz appelsiinipuiden alla, suihku, pizza ja italian tunti RAI 1:n seurassa. La vita é dolce! 

   
          

Viikon fillari 30/2015 ja Kaikki tiet tuleva Roomasta 3 – kaikki on katoavaista

Tämän viikon fillari on matkalla Italiaan kadonnut Kameli. Ja koska se on kadonnut, ei siitä ole tuoretta kuvaa.

Viisi yötä pyöräretkellä Italiassa ilman polkupyörää. Neljäntenä iltana saavuimme Sienaan. Pimeässä lämpimässä (kuumassa) yössä minä ajoin keskustaan taksilla, ystäväni polkivat omaa tahtiaan. Se tunne, kun albergon vastaanotossa huomaan kadottaneeni passin. Kuin Palazzo Pubblicon museon marmoriin veistetty mies. Eiiii….. 

  

  

Olin siis menettänyt polkupyöräni, sivulaukullisen pyöräilyvarusteita ja passin. Ja oli pyöräretkellä Italiassa.

Mutta kohtasin ensimmäistäkertaa häikäisevän kauniin Sienan. Siena sijaitsee keski-Italiassa, Toscanassa, hieman Firenzen alapuolella. Sen onni oli jäädä kukoistuksensa (1100) jälkeen Firenzen varjoon, tavalliseksi maakuntakaupungiksi, jossa rakentaminen pysähtyi ja jonne II maailmansodan pommitukset eivät kohdistuneet. 

Siena kukoisti erityisesti 1100-luvulla ja monet merkittävät rakennukset, kuten hämmentävän kaunis katedaali, ovat tältä ajalta. 1300-luvulla Siena oli yksi Euroopan suurimpia kaupunkeja, siellä oli noin 100 000 asukasta. Vertailun vuoksi, nykyisin asukkaita on noin 50 000. Sienan kohtaloksi koitui rutto, musta surma, se romahdutti kaupungin väkiluvun ja vaurauden ja pysäytti mm. katedraalin suunnitellut itäosan laajennukset.

Sienan keskiaikainen ydin on vaikuttava, 1400-luvun jälkeen siellä ei juuri ole purettu mitään eikä rakennettu uutta. Kävely kaduilla on hiljentävä kokemus. Mahtavia rakennuksia, puna-ruskean kiven lämmintä harmoniaa. Eikä matkailijoita kuten muistojeni Fienzessä, rauhallista, ei jonoja joita pelkään kuin mustaa surmaa.

   
      Vietimme Sienassa kaksi yötä, mutta välillä vaihdoimme majapaikkaa. Italiassa on kuuminta 136 vuoteen, ja jos sikojakin suihkutetaan niin vähin mitä matkailija voi odottaa on ilmastoitu huone. Tarkista päivittäin polkupyöräni tilanteen, mutta suunnittelemme matkamme jo 2:3 periaatteella. Kaksi fillaria, kolme ajajaa. Maanantaina matka jatkuu, tarkemmat suunnitelmat teemme aamukahvin äärellä. 

Näyttää siis siltä, että Italiaan voi tulla onnistuneelle pyöräretkelle myös ilman fillaria. Passikin löytyi, se oli jäänyt pyörävuokraamoon Orbetelloon ja lähtee postissa ystävieni luo Schioon. Ja maanantaina ajelen Hessun cervelolla, jotain täytettä pitäisi ajokenkiin saada.

   
  

   

Kaikki tiet tulevat Roomasta 2 – pyöräretki ilman pyörää

Torstaina 16.7. heräsin toiveikkaana Fiumicinossa, Tiberin laskuhaaran rannalla. Suurin osa kadonneista matkatavaroista löytyy vuorokauden sisällä ja toimitetaan perille matkaa seuraavana päivänä. Mutta puoleen päivään mennessä rakkaasta Kamelistani oli vain merkintä ”etsintä jatkuu”.

Päiväkahvilla myös edellisenä ppäivänä Roomaan saapuneiden ystävieni Ullan ja Heikin kanssa teimme suunnitelman. Lähtisimme matkaan, he fillareilla, minä bussilla ja junalla. Ensimmisen etappi oli Fiumicinosta Santa Marinellaan, viehättävään historialliseen rantakaupunkiin. 
Fiumicinossa pulmana oli nettikahviloiden olemattomuus, jätettyäni B&B Torre Clementinan en pystynyt vaihtamaan SASin lomakkeeseen uutta osoitettani. Avuksi tuli kotimaassa puhelimen päässä oleva Kuopus.

 Minä tein matkani ilmastoidussa bussissa ja junassa, olin perillä ennen ystäviäni ja ehdin nukkua päivänokosetkin ennen heidän saapumistaan. Olimme melko epäsuhta seurue, he olivat tehneet matkaa fillareilla 37 asteen helteessä. 
Hotel Due Torrin yhteydessä sijaitsevan ravintolan illallinen toimi kuitenkin hyvänä palauttajana, gnocchit ja tuore kala olivat kerrassaan erinomaisia. Rantakadun yläpuolella, melko sivussa sijaitsevassa ravintolassa oli lisäksemme vain paikallisia perhekuntia, ei turisteja, se kertonee jotakin ruoan tasosta. 

Perjantaina jatkoimme matkaa Orbetelloon, kaupunkiin kahden laguunin välissä. Kannattaa katsoa kartasta tämä mielenkiintoinen paikka. Minä taas bussilla ja junalla, ystäväni fillareilla.
Bussilla ja junalla matkustaminen Italiassa on helppoa ja edullista, joskus jopa ilmaista. Paikallisbusseihin lippu ostetaan etukäteen, yleensä TABACCHERIASTA tai muusta vastaavasta kioskista, ja leimataan bussissa. Torstaina matkani Fiumicinosta Santa Marinellaan maksoi 1,50 + 3 = 4,50 euroa. Seuraavana päivänä matkustin maakunnallisella (Lazio) bussilla Civitavecchian asemalle, ja koska lippu olisi ollut 7 € ilmoitti kuljettaja, ettei hän aio myydä sitä minulle. Liian kallis. 
Lauantai iltana koko joukkueemme matkusti Orbetellosta Sienaan, yksi junalippu paikallisjunaan maksoi 11,60 €. Paikallisjunissa on aina vaunu, jossa on paikka fillareille, jos tilaa vain on. Yksi lippu itselle, yksi fillarille.

  

  
Lauantaina pääsin viimein pyörän päälle, olimme jo edellisenä iltana etsineet ja varanneet minulle vuokrapyörän, paikallisen Orvokin. Käsimatkatavaroissani oli onneksi yksi OW hame, joka toimi hyvin pyöräilyvaatteena. 
Aluksi otimme hien pintaan nousemalla Monte Argentario saaren samannimiselle vuorelle, vai onko se kukkula? 541 m nousu 7 kilometrin matkalla sai sen kyllä tuntumaan ihan vuorelta. Nousu olisi jatkunut vielä loivempana 639 metriin, mutta päätimme että ristin juurelta on aika palata rannalle. 

   
   Mitähän tuosta rannasta sanoisin. Kannaksen päähän pääsee autolla, tiheään varjoisaan pinjametsään ja sieltä hyvinhoidetuille uimarannoille vain fillarreilla ja kävellen. Mitä kauemmas saaresta kuljet, sitä suurempaa rauhaa löydät. Meri oli lämmintä, hiekka polttavaa. Lepo.

Ja iltajunalla Sienaan, siis sulosunnuntai Sienassa, jossa kukaan meistä ei aiemmin ole ollut. Pyöräretkellä ilman pyörää, mutta Italiasta nauttien!

   
      

Kaikki tiet tulevat Roomasta – alku

Puolisoni Apukuski palasi maanantaiyönä Italiasta, Bormio-Stelvio -kisasta, jossa hän oli Kuopuksemme sekä ystäviemme Torppiksen ja Stenin (IT) kanssa. Edellisenä päivänä Esikoisemme oli lentänyt Roomaan, josta matka jatkuisi junalla pohjoiseen Alpeille. Keskiviikkona 15.7. oli minun vuoroni antautua Italialle.

Viime kesänä 2014 pyöräilin Helsingistä Italiaan, edellisenä Belgiaan. Tälle kesälle olin suunnitellut kaksi lyhyttä pyöräretkeä, halusin nauttia enemmän myös Helsingin kesästä ja kasvimaan hoidosta. 
Kesäkuussa pyöräilin viikon Ranskassa Loiren yläjuoksulla, siitä voi lukea kolmen jutun sarjan kategoriassa ”La Loire á Vélo”. Nyt heinäkuun puolessavälissä minulla oli menolippu Roomaan, tavoitteenani on palata elokuuksi kotiin, siis ehkä lyhyt parin viikon reissu.

Valmistautuminen matkaan, kai siinä on tärkeintä fillarin huolto. Kameli on ollut kovassa käytössä läpi vuoden, minulle on tullut tavaksi viedä se vuosikatsastukseen Helsinginkadun Cycle Centeriin, josta olen sen aikanaan hakenut. Koska tarvitsin pyörää kesävieraalle aivan viimeisiin päiviin asti, olin varmistanut ja sopinut huoltoajankohdan etukäteen. Kesä on fillarihuolloissa kiirettä aikaa, hyvä niin, monessa paikassa huoltoon voi olla jopa kahden viikon jono. Cycle Centerissä Kameli sai mm. uuudet ketjut ja takavaihtajan vaijerin, toisen pullotelineen kadonneen tilalle ym. Oli ilo ajella sillä tiistaina Toimelaan iltapäiväkahville, se oli taas kuin uusi, kiitos Tomi & co. 

 
Koska minulla oli vain menolippu en pakannut Kamelia pyörälaukkuun vaan laatikkoon, jonka Appari toi minulle Mäkelänkadun Cycle Centeristä. En tiedä, mistä tulen takaisin, enkä näin ollen voi toimittaa laukkua eteenpäin. 
SASin polkupyörän kuljetusehtoihin on jokin aika sitten tullut muutos. Jos fillari on pakattu laukkuun tai laatikkoon ei sille tarvitse/voi varata paikkaa ennakkoon. Ja mikäli pakattu fillari on ainoa matkatavara eikä se ylitä 23 kg painorajaa ei siitä tarvitse maksaa lisämaksua, joka muuten 66 €. 
Tämä on hyvä käytäntö, mutta toki aina on riski, ettei pyörä mahdu samalle lennolle, erityisesti talvipyöräilyn sesonkiaikoina suosikkikohteisiin. Silloin se jää jonoon, ja jos aikataulu on tiukka on vuokrafillarri varmempi vaihtoehto.

Varusteisiini kuuluu kaksi sivulaukkua, etulaukku ja työkalupussi. Hieman pyöräilyvaatteita, hieman siviilivatteita, italian oppikirjani ym. Lämpötilat perillä ovat huimat, myös ennusteissa yli 30 astetta. Toisaalta Apenniinien luona näyttäisi olevan luvassa sade- ja ukkoskuuroja, joten sadevarusteitakaan ei voi unohtaa.
Reilu viikko sitten ystäväpariskunta päätti lähteä mukaani, he lensivät Fiumicinoon jo keskiviikko aamuna. Tarkoituksemme on startata torstaina kohti pohjoista, suunnitelmia teemme päivä kerrallaan. Heillä on meno-paluulippu Roomasta ja noin 10 päivää aikaa polkea, suunnitelmissa on tulla takaisin Roomaan junalla. 

Vaihdoin konetta Arlandassa, vaihto oli jo alkujaan pelottavan sujuva, 35 min. Koska Helsingin kone oli hieman myöhässä juoksi sieltä nauhallinen matkustajia final call to Rome kuulutuksen säestämänä. Ehdimme, mutta matkatavarat eivät. Perillä Fiumicinossa tuijottelimme hetken hihnaa, josta ruotsalaiset ja norjalaiset toverimme poimivat laukkujaan, minkä jälkeen liityimme hitaasti etenevään jonoon tehdäksemme ilmoituksen. Kolme tuntia lentokentällä, huh, onneksi jonossa oli mukavaa seuraa. Mutta olisipa SAS älynnyt tarjota edes tilkan vettä, saati kahvin, kyllä olisi tullut parempi mieli. 

Yhteinen illallinen ystävien kanssa oli menetetty, puolilta öin olin majapaikassani. B&B Torre Clementinan ystävällinen vastaanotto, kaunis viileä huone ja kentältä ostamani baguette saivat pikkuisen pahoittuneen mieleni hyvälle tuulelle. Kyllä tämä tästä vielä rullaa. Enemmän kuin fillarin katoaminen minua harmitti jonossa seisominen. Aamulla majapaikan isäntä rakensi minulle talon kattoterassille toimiston, jossa odottelen viestiä SASilta… 

   

    

Viikon fillari 29/2015 – Antiik, Lai 8, Tallinn