Helsingissä on enemmän lunta kuin Saariselällä, uutisoi maanantain Helsingin Sanomat.
Paloheinä 20.2.2012
Pääkaupungin mittava lumipeite on satanut aika pienessä ajassa tammi-helmikuussa ja suuri osa siitä, noin 20 cm, viime sunnuntaina. Satoi sitä toki muuallakin Suomessa, mutta ei ihan tällaisia määriä.
Minä olin tuona kuuluisana pyrypäivänä taloyhtiömme lumikolan itseoikeutettu kuljettaja. Lähes kuusi tuntia lumitöitä, väliin lepohetkiä, muuta siihen päivään ei juuri mahtunutkaan. Työtoverini kuvasi omaa sunnuntaitaan suurin piirtein näin: “Yritin ajatella sitä urheilun kannalta, mutta silti meinas huumori loppua. Eilinen lumisateessa kolaaminen oli vähän sama, kuin lastenhuoneen siivoaminen – juuri kun on saanut kamat kasaan, niin joku on ne jo ehtinyt levittää uudelleen.”
Naapurin ihanat tervaskannotkaan eivät muista päivää, jolloin olisi kerralla tullut niin paljon lunta.
Maanantaiaamuna minua odotti arktinen ihme. Se, että kotikaupunki ylipäätään toimi tuon myräkän jälkeen. Hitaasti, mutta varmasti. Hyvä Suomi! Hesari tuli, bussit kulkivat, ihmiset pääsivät töihin, Paperitiikerit tulivat hakemaan keräyspaperit. Onnea sinänsä, että myräkkä sattui koululaisten, opettajien ja näin ollen monien perheiden talvilomaviikolle.
Pientä arktista ihmettä sain ihastella Keskuspuistossa, johon oli aurattu loistava ulkoilutie. Siinä sitten pojin Kuopuksen pyörällä, oma Orvokkini odottaa mekaanikon kotiutumista maailmalta.
Keskuspuisto, Helsinki
Osa puiston jälkeisistä pyöräteistä oli toki vielä puolilta päivin ummessa, mutta minulle se sopi mainiosti. Talvella olisi muutenkin turvallisempaa ja helpompaa ajella ajoradalla kuin muhkuraisella ja pöperöisellä pyörätiellä. Se saisi olla näinä muutamina lumisina viikkoina mielummin yleisesti hyväksytty tapa kuin poikkeus. Jalankulkijoiden puolesta harmitti, mutta minun reitilläni autoilijat näyttivät väistävän kauniisti ajoradalle siirtyneitä lastenvaunuja ja rollaattoreita. Arktista ihmettä sekin. Ulkoinen uhka, olkoon se vaikka lumisade, vahvistaa yhteisöä 
Mitä aurataan ja miten aurataan, kas siinäpä se todellinen jokatalvinen pulma. Olisi mukavaa ja sujuvaa liikua fillarilla, jos tietäisin mikä on se pääverkosto, joka on todennäköisemmin auki? Oman reitin voisin sitten suunnitella sen mukaan, vaikka pienen mutkan kautta. Kertokaa hyvät ihmiset, jos sellainen palvelu on jo olemassa! Eihän sitä koskaan tiedä…
Teiden talvikunnossapito on käsityöläisammatti, siinä jälki puhuu puolestaan. Saman työn voi tehdä monella tavoin, sen tuntee etupyörässään jokainen talvipyöräilijä. Voisiko tuota arvokasta työtä tukea kannustamalla ja palkitsemalla niitä, jotka siinä kehittyvät ja onnistuvat ja näin jakavat iloa myös meille muille talvisille kulkijoille. Niitäkin on, sitä ei voi olla huomaamatta ajellesssaan ympäri vuoden pitkin poikin kaupunkia.
Tämän suuntaisia asioita minä odotan vuoden 2012 maailman desing pääkaupungilta, joka kertoo tavoitteekseen avoimuuden, innovatiivisuuden, käytettävyyden, kestävän kehityksen ja yhteistyön. Arktisesta ihmeestä voisi pienellä suunnittelulla luoda pysyviä, varmoja ja toimivia rakenteita. Yksi katoksellinen pyöräparkki pääkaupungin keskustaan on äärettömän tarpeellinen, mutta kyllä sinne parkkiin pitäisi pystyä polkemaan kaikkina neljänä vuodenaikana. Mikä ihmeen kausi se on se pyöräilykausi? (Hesarin havainnekuvallinen juttu on tässä linkissä)
Mitä sitten yksittäinen polkupyörällä liikkuva ihminen voi tehdä pyöräilyolojen kehittämiseksi? Vähintään liittyä jäseneksi HePoon (Helsingin Polkupyöräilijät), omien halujen ja mahdollisuuksien mukaan mennä toimintaankin mukaan. Jäsenmaksu vuodelle 2012 on 15 euroa.
Tässä nyt lopuksi edes muoviruusuja niille keskuspuiston höylääjille, jotka eilen voimaannuttivat minua tänään tiistaina odotettavan uuden pyryn varalle.
