Olen keski-ikäinen, keskinkertainen, keskiluokkainen, aika keskiverto suomalainen nainen. Ihan tavallinen ihminen.
Työskentelen yrityksessä Helsingin kaupunki erityiopettajana ja suuren koulun apulaisrehtorina. Uskon lujasti seuraaviin sukupolviin, lapsiin ja nuoriin.
Asun metsän laidassa pääkaupungissa Helsingissä, sitä metsää sanotaan puistoksi. Perheeseeni kuuluu minun ja Apukuskin lisäksi kaksi nuorta aikuista, joilla on tosin jo omat osoitteet toisaalla Helsingissä. Meille jäi muuttojen jälkeen muutama undulaatti ja kahdeksan polkupyörää. Jokunen é ja monta elämäntapapyörää.
Muistan hyvin, kun äitini 60-luvulla kuljetti meidät lapset polkupyörällä babuskan luo, pikkusisko etutarakassa, minä takana. Sitä en muista, oliko tarakalla allani jokin pehmuste, mitään sen kummempaa istuinta ei ollut. Jalat täytyi jaksaa pitää tuo reilu 5 km matka harallaan, takapyörän pinnat olivat pelottavia ja joskus haavoittivatkin jalkaani.
Opin polkupyörällä ajamisen taidon 60-luvulla hiekkaisella kotitiellä paperitehtaan varjossa Kymenlaaksossa. Muistan hyvin huojuvat, pelottavat, ohuet apupyörät. Ensimmäinen polkupyörä, josta minulla on muistikuvia, oli harmaa. Muistossani. Kasvaessani aloin pyöräillä kotitieltä kauemmas. Tehtaan rakennuttamaan, Alvar Aallon suunnittelemaan kansakouluun (1 km). Oppikouluun (2 km), joka muuttui vuoden sitä käytyäni peruskouluksi. Hevosia hoitamaan (10 km), kaupunkiin (22 km). Nyt kotikuntani on osa tuota silloin kaukaista, suurta ja ihastuttavaa kaupunkia.
70-luvulla rippilahjaksi saaduilla ja kesätöillä (sokerijuurikkaan harvennusta) ansaituilla markoilla ostin ensimmäisen vaihdepyörän, 5-vaihteisen vaalean beigen Helkama Kaunottaren. Ylpeydelläni ei ollut rajaa. Kun lukiovuosina 80-luvun alussa lähdin kesäksi siivoamaan ruotsalaiseen sairaalaan, talutin myös Helkaman laivan ruumaan. Pyöräilin, koska halusin päästä jonnekin.
Löysin puolison, joka polki myös ilokseen, ei vain siirtyäkseen paikasta toiseen. Pyöräretkiä lämpöisessä ja märässä Suomen suvessa. 80-luvun loppupuolella pyöräretkiä uudessa kotikaupungissa Helsingissä. Orvokki ostettiin esikoisen syntymän aikoihin 1990, siihen kiinnitettiin valkoinen Hamax lastenistuin.
Tavoitin polkupyöräilyn sietämättömän keveyden.
Lähdössä Tour de Helsinkiin 2012
Esikoiseni ajeli apupyörävuotensa Moskovassa, Puistokehän hiekkaisella kävelytiellä, kuopus Pohjois-Helsingin piha- ja ulkoiluteillä.
Ei ole maantie polkemalla loppunut.
Rakastan arkea, sillä elämä on juhlaa!
Hei, pyöräkuumeessa törmäsin blogiisi – mainio! Auto on ollut out vuoden ja elämä on sujunut mainiosti. Mullon jalat ja bussilippu. Nyt haluaisin kuitenkin päästä lujempaa, joten fillari on hankittava. Ruosteinen Raleigh, väärän värinenkin, menee vaihtoon…
Mukavaa pyöräilykevättä!
Nice site! Nice to meet you on the road for Amalfi today.
Enjoy you holiday.
Always welcome in Sorrento
Augusto
Hei, pyöräkuumeessa törmäsin blogiisi – mainio! Auto on ollut out vuoden ja elämä on sujunut mainiosti. Mullon jalat ja bussilippu. Nyt haluaisin kuitenkin päästä lujempaa, joten fillari on hankittava. Ruosteinen Raleigh, väärän värinenkin, menee vaihtoon…
Mukavaa pyöräilykevättä!
+1
Uudet syksyiset kuvat, very nice
Mukava pikku juttu päivän Hesarissa sinusta ja Orvokista. Orvokin kuvista tulee aina iloinen mieli!
Hyvin oli Hesari luettu, sillä aamulla ihan vieraatkin ihmiset tervehtivät hymy huulilla
Mukavaa.
Mulla oli siinä edessä takapuolen alla mun rakas, vaaleanpunainen “pikkupeitto”, sinusta en muista mitä oli alla. Kun sie siirryit omaan pyörään ja mie taakse, peitto seurasi mukana. Perin sen harmaan pyörän, kun sie sait serkulle pieneksi jääneen, oikein naistenmallisen.
Hei. Tulin niin iloiseksi, kun vuosien takaa tehty villataakki pulpahti esiin .Voin tehdä sulle uuden ,mut en ihan samanlaista koska takkisi langat olivat kasveilla värjäyttyjä. Mistä muuten ostit takin,muistatko?
Mukavaa syksyä
Tarja
Heips!
Voi miten hauska löytö
Että sinä löysit työsi ja minä sen tekijän.
Ostin takin aikanaan Ruotsinpyhtään ruukilta, se oli minun lempivaatteeni vuosia, vaate joka herätti iloa myös muissa ihmisissä. Kulutus oli siis kovaa, korjailin takkia aikansa, mutta pari vuotta sitten tein radikaalin päätöksen: vanutin sen ja annoin uuden elämän polkupyörän satulansuojina. Tein siitä kolme suojaa, yhden itselleni ja yhdet kahdelle rakkaalle pyöräilevälle ystävälleni.
Kyllä, haluaisin ja tarvitsisin uuden lämpöisen villatakin, johon voin kääriytyä kesät talvet – mistähän sinulta voisi tehdä tilauksia?